Mietteitä...

Tulit lähelleni huomaamatta.

Kuinka en huomannut tuloasi?

Otit kiinni kädestäni varoittamatta.

Pidän kiinni kädestäsi, vaikka pelottaa.

-M-

Olen jäänyt pelkojeni vangiksi.

Ne ympäröivät minut päivisin ja vievät mukanaan.

Ne herättävät minut öisin ja pakottavat kuuntelemaan.

Olen vankilassa, jonka peloillani rakensin.

-M-

Sinua pelottaa.

Kerrot sen minulle hiljaa, niin etteivät muut kuule.

Pelko pyörii päässäsi ja puristaa rinnassasi.

Pelko pistelee käsissäsi ja lamaa hengityksesi.

Minäkin pelkään.

Sanon sen sinulle ääneen ja häpeilemättä.

Kaikilla on omat pelkonsa, ne kuuluvat elämään.

Niiden kanssa täytyy osata kulkea eteenpäin.

Sinulla ei ole mitään hätää.

Mitään pahaa ei tapahdu nyt.

Voit olla rauhassa ja tarkastella pelkoasi kauempaa - turvallisesti kanssani.

Kunpa voisin uskoa sanoihini itsekin...

-M-

Yksin olemisen pelko

Olen ahdistunut. Ahdistusta aiheuttaa yksin oleminen, pelkään tunnetta, etten saa happea. Yksin oleminen on erittäin hankalaa, tuntuu että tarvitsen jonkun toisen ihmisen lähelleni tuomaan turvaa. Miksi tarvitsen toisen ihmisen tuomaan turvaa? Itsehän minä itseni rauhoitan kuitenkin paniikkikohtauksen iskiessä, ei kukaan muu. Itsehän minä tuon itselleni rauhan, ei kukaan muu. Miksi en riitä itselleni?

Eräänä iltana mieleeni tuli ajatus, pelko läheisteni menettämisestä. Että jäisin yksin, ettei minulla olisi ketään tuomassa turvaa. Ketään, joka haluaisi olla kanssani, tai auttaa minua. Välillä tulee myös mieleen pelko, ettei kukaan pysty auttamaan minua – tuomaan minulle turvaa. Koen oloni niin turvattomaksi ja pelokkaaksi. Jos ahdistus ei ole todellinen tunne vaan peitetty tunne, silloin tunteeni on pelko, turvattomuus. Mitä minä pelkään? Pelkään jääväni yksin. Pelkään, ettei kukaan rakasta minua.

Pelosta käsin haluaisin, että ympärilläni olisi paljon ihmisiä, jotka osoittaisivat minulle pitävänsä minusta ja haluavansa olla seurassani. Kaipaisin ystäviä, rakkaita, läheisiä. Ystäväni eivät juuri koskaan soittele minulle, minä olen melkeinpä poikkeuksetta se, joka ottaa yhteyttä. Silloinkin voi olla, ettei ystäväni vastaa, eikä myöhemmin soita edes takaisin. Tuntuu toistuvasti, ettei minulla ole ystäviä. Joudun muistuttamaan itseäni ystävistä, joita minulla on – vaikkei heistä kuulukaan mitään. Ovatko he silloin edes ystäviä? Siskoni minulla on, mutta siskoaanhan ei voi valita… siskoksi on syntynyt, sitä tehtävää ei ole valinnut ja joskus ajattelenkin, etteivät siskonikaan haluaisi minua seuraansa. Ajattelen heidän kokevan minut epämiellyttäväksi ja ankeaksi seuraksi. Tiedän sisimmässäni heidän rakastavan minua, mutta uskon heidän kokevan minut rasitteeksi, raskaaksi taakaksi.

Puolisoni minulla on, mutta hänen aikaisemman uskottomuutensa seurauksena luottamukseni häneen ei ole ehjä. Hänestä minä kuitenkin eniten haen ja saan turvaa. Tuntuu välillä, etten pysty olemaan hänestä erossa lainkaan. Olen taantunut lapseksi ja hän on kuin isä, jota en voi päästää läheltäni kokematta turvattomuutta, pelkäämättä.

Kaipaisin elämääni myös vanhempaa. Isäni kuoltua lokakuussa 2012, menetin läheisemmän vanhempani. Äitini ei ole myötäelävä vanhempi. Äitini ei osaa olla vanhempi, tavalla jota omalta äidiltäni kaipaisin. Myös menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat ajaneet meidän tunteellisesti kauas toisistamme. On vaikea rakentaa suhdettamme uudelleen vaikka haluaisinkin, koska perustus on jo niin vaurioitunut.

Ahdistukseni tällä hetkellä on siis turvattomuutta ja pelkoa - yksin olemisen pelkoa. On masentavaa, kun ei aikuisena ihmisenä koe pärjäävänsä omillaan. On turhauttavaa olla riippuvainen toisista ihmisistä. Haluaisin kyetä olemaan itsenäinen, tekemään omia ratkaisuja ja menemään yksin, minne haluan mennä…

Mindfulness

Usein tuntuu, etten osaa elää tässä hetkessä, vaan murehdin ja huolehdin menneitä ja tulevia asioita. Olen kuullut moneen kertaan terapeutiltani, että hyötyisin Mindfulness-harjoituksista. Mindfulnesshan on yksinkertaisesti hyväksyvää tietoista läsnäoloa hetkessä, elämistä tässä ja nyt. Mindfulnessin tarkoituksena on huomata, mitä juuri tässä hetkessä tapahtuu ja mitä omassa päässä liikkuu, arvioimatta ja arvostelematta mitään. Se on stressinhallintaan oiva työväline, ja minulla siis tuohon ahdistukseeni.

Yleensä teen jonkinlaisen hengitysharjoituksen kotona tuolissa istuen, mutta läsnä olemisen taitoa voi harjoitella muutoinkin. Esimerkiksi minkä tahansa päivittäisen askareen (hampaiden harjaamisen, peseytymisen, pukeutumisen, ruuanlaiton, siivoamisen jne.) voi suorittaa tietoisesti läsnä ollen. Keskittymällä tietoisesti askareen aikana jokaiseen kehon tuntemukseen, jokaiseen heräävään tunteeseen, huomaamalla jokaisen ajatuksen joka nousee, ja hyväksymällä ne kaikki lempeästi.

Voisi luulla, että hengittäminen on helppoa ja automaattista, mutta ei se aina ole niinkään. Minulla hyperventilaatio-kohtauksen jälkeen on ollut ajatukset jatkuvasti hengityksen tarkkailussa ja kontrolloin hengitystäni toistuvasti. Tänään tein (jälleen kerran) ”Mielekkäästi irti masennuksesta: tietoisen läsnäolon menetelmä” –kirjan mukana olevalta cd-levyltä kolme hengitysharjoitusta. On mielenkiintoista huomata, että harjoituksen ajan pystyn olemaan säätelemättä hengitystäni huomattavasti paremmin kuin muulloin. Mistähän tämä johtuu? Harjoituksen aikana mieleen tulee kaikenlaisia mielikuvia ja ajatukset lähtevät välillä harhailemaan, mutta kykenen palauttamaan ajatukset takaisin hengitykseeni. Pelottavatkaan mielikuvat, joita tulee mieleeni, eivät saa minua lopettamaan harjoitusta, vaan teen sen loppuun asti. Ja huomaan mielikuvien häipyvän pois harjoitusta jatkaessani. Sen sijaan ahdistava tunne rintakehällä tuntuu hankalalta, mutta hyväksyn sen ja annan sen olla siinä – aivan rauhassa. Tuntemukset ja ajatukset muuttuvat jatkuvasti, ne eivät pysy kovin kauan samanlaisina, ja niinpä ahdistava paineen tunne rintakehäni päälläkin sulaa pois, kun jatkan harjoitusta. Hyvä harjoitus!

(Suomen mielenterveysseuran sivuilla on kerrottu hyvin mindfulnessista, jos haluat käy lukemassa täältä) 

Tuoltahan löytyi myös mielestäni erittäin mielenkiintoinen Oiva-hyvinvointiohjelma, johon aion kyllä tutustua tarkemmin.

Ahdistuksesta

Ahdistus rajoittaa elämääni vaihtelevasti. Toisinaan kun ahdistus on voimakasta, elämäni on rajoittunutta. Toisinaan, kun ahdistus on taka-alalla, voin elää melkeinpä normaalia elämää. Tällä hetkellä ahdistus on melko voimakasta ja elämäni on "hieman" rajoittunutta... Voin kertoakin, mitä rajoituksia ahdistus tällä hetkellä tuo elämääni.

1. En voi lähteä yksin kovin kauas kotoa, edes kävelylle. Koiraa ulkoiluttaessani pysyttelen kodin läheisyydessä. Missään nimessä en kykene menemään asutusalueen ulkopuolelle, koska siellähän ei luonnollisestikaan ole muita ihmisiä... ja mistä saisin sitten apua, jos tulee hätä... Läheisen ihmisen kanssa voin lähteä kauemmas kävellen, mutta silloin täytyy olla rauhoittavaa lääkettä taskussa varalta... Töihin menokin ahdistaa tällä hetkellä, koska sinnehän täytyy mennä "yksin", siis ilman läheisiä kuuntelijoita ja tukijoita...

2. En matkustele usein, ja kun matkustan, se vaati uskomatonta psyykkistä työtä ja rauhoittavia lääkkeitä. Viime vuonna tuli matkusteltua erikoisen paljon: keväällä kävin Rodoksella ja syksyllä Mallorcalla, lisäksi kesällä kävimme Tukholmassa laivalla. Lentäminen on aivan kamalaa. Kun kone nousee ilmaan, sieltähän ei siis pääse pois. Ei voi sanoa, kun tuntuu siltä, että "Hei, nyt mää kuule haluan pois täältä...". Se ei onnistu, joten se on aivan kamala paikka. Tulee paniikki, kun ei pääse ulos sieltä koneesta, kun tahtoo. Otankin aina rauhoittavan ennen lentoa. Ja ennen matkaa teen mindfulness-harjoituksia. Laivalla matkustaminen on hieman helpompaa...kun vakuuttelee itselleen toistuvasti, että "Kyllä tänne saadaan apua, jos tulee hätä...". Mielikuvissani näen helikopterin saapuvan hakemaan minua, jos hätäni on erittäin suuri (tottakain tiedän, ettei helikopteri oikeasti tule hakemaan minua, mutta ajatus helpottaa...).

Vasta kävimme Levillä laskettelemassa (ja siis Levihän sijaitsee korvessa!). Siellä ei ole sairaalaa aivan heti näkösällä ja sieltä on piiiitkä ajomatka (jos tulee hätä) lähimpään sairaalaan (Rovaniemelle?)... Siellä sai olla sitten sydän syrjällään koko matkan ajan ja rahoitella itseä paniikkikohtauksien varalta... Haluaisin toki matkustella, mutta ahdistus on bitch.

3. Autolla ajaminen pelottaa. Ajelen kyllä pikkuteitä, mutta mootoritiet on nou, nou. En tiedä mikä siinä pelottaa, mutta en vaan pysty menemään sinne motarille. Olen kyllä yrittänyt useampaankin kertaan, mutta ei onnistu. Paniikki iskee jo ennen kuin olen edes päässyt moottoritielle. Pikkuteidenkin ajaminen tällä hetkellä ahdistaa, koska pelkään siis tuota hyperventilaatiokohtausta, etenkin yksin ollessani. Kun ajelen yksin autolla esim. töihin, silloin on otollinen tilaisuus paniikikohatukselle (vaikka ajelisinkin pikkuteitä....). Pystyn kyllä ajamaan autoa, kun joku toinen istuu vieressä, mutta yksin se pelottaa.

4. En syö tiettyjä ruoka-aineita, esim. pähkinät, kala, jotkut hedelmät (kiwi), äyriäiset ovat kiellettyjen listalla,  samoin kofeiini. Pelkään anafylaktista reaktiota, ja nämä raaka-aineethan ovat mielestäni helposti allergisoivia... Olen yrittänyt väillä syödä kalaa ja pähkinöitä (koska ne ovat terveellisiä), mutta joudun taistelemaan ahdistuksen kanssa niitä syötyäni, joten tällä hetkellä, kun ahdistus on muutenkin voimakasta, olen jättänyt ne taas kokonaan pois.

5. Lääkkeiden käyttäminen pelottaa. Edelleen kyseessä on anafylaksian pelko. Pelkään että olenkin allerginen esim. antibiootille ja kurkkuni turpoaa umpeen, jos otan lääkettä. Jos minulle määrätään antibioottikuuri tai joudun ottamaan rokotteen, ahdistus on järjetön. Pelottaa ihan kamalasti.

6. En käytä hissiä ahtaanopaikankammon vuoksi. Siis jos hissi jäisi jumiin kerrosten väliin, enkä pääsisi pois hissistä, sekoaisin. Aivan varma paniikki. Töissä joudun kuitenkin käyttämään hissiä ajoittain pakostakin, ja silloin rauhoittelen itseäni ja valitsen aina varmistetun hissin.

Nämä nyt tulivat mieleen aivan heti. Arjessa tulee kuitenkin vastaan muitakin tilanteita, jotka aiheuttavat ahdistusta ja päänvaivaa...

Kaikkein hulluinta tässä kuitenkin on se, että kaikki pelkoni ovat todellisuudessa aiheettomia:

1. Hyperventilaatioon ei kuole. Se on paniikkikohtaus, joka menee ohi. Korkeintaan menetän tajuntani, mutta kun hengitykseni tasaantuu, tulen taas tajuihini. (Tajunnan menettäminenhän muuten myös pelottaa...)

2. Pienenä matkustelin perheeni kanssa ja murrosiässä siskoni kanssa ympäriinsä lentäen ja autolla, eikä mulla ollut mitään ongelmia tai ahdistusta. Sitten ykskaks päätin ruveta pelkäämään. Oikeastaan pelko tuli Kiinan-matkan yhteydessä... Matka oli ensimmäinen yhteinen matka puolison kanssa ja päätimme lähteä omatoimimatkalle Kiinaan... no kaikki ei mennyt ihan putkeen ja jouduttiin varkaudenkin kohteeksi, lisäksi juuri kukaan ei puhunut englantia ja lentomatka oli aivan tajuttoman pitkä ja oli ilmakuoppia... Mutta tuo varsinainen pelko (etten pääse pois koneesta, kun haluan) tuli siitä, kun Roomaan matkustaessani, sain lentokoneessa paniikkikohtauksen ihan ykskas...

3. En tiedä miksi autolla jaminen pelottaa... Kerran ajoin moottoritiellä ja aura-auto puski märät lumet suoraan mun tuulilasiin, etten nähnyt mihin menen vaan ajelin jonkin aikaa sokkona. Lisäksi autolla ajaessa on tullut tuntemus, että selkään isketään puukolla (hirveä vihlaisu) ja pelkäsin että saan sydänkohtauksen tai jotain... Ja vielä muita sydäntuntemuksia ja rinnanpuristusta on tullut ajaessa, että johtuiskohan pelko näistä..?

4. ja 5.  En ole oikeasti allerginen millekään. En millekään.

6. On mahdollista, että hissiin jää jumiin, mutta ei siinä ole mitään hätää. Kyllä joku auttaa sieltä pois... joskus... sieltä ei lopu kuitenkaan ilma, eikä siellä ole mitään hätää, vaikka kestäisikin avun saanti hieman aikaa...paitsi jos iskee vessahätä...

Nyt mun pitää lähteä töihin (kahden viikon loman jälkeen) ja pelottaa kamalasti, että töissä tulee hyperventilaatiokohtaus tai jokin muu paniikintunne.... Ja siis joudun ajamaankin 10km töihin ja takaisin sitten töiden jälkeen... Että tässä ahdistusta taas kerrakseen. Ja nämähän ovat siis aivan tavallisia asioita, mitä jokainen tekee joka päivä - mutta mulle ne aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta!

Hyperventilaatiosta

Ajattelin vielä jakaa tällaisen hyvän ohjeistuksen hyperventilaation varalle (ohje täältä).

1. Aseta toinen käsi vatsan päälle kylkiluiden alapuolelle ja toinen käsi rintakehän päälle.

2. Hengitä syvään nenän kautta. Anna ilman työntää maha ulos, mutta pidä rintakehä paikoillaan.

3. Hengitä ulos yhteen puristettujen huulien välistä ja paina vatsan päällä olevalla kädellä ilma ulos hitaasti.

4. Toista hegitystä 3-10 kertaa hengitystäsi laskien. Sisäänhengittäessä laske hitaasti seitsemään ja uloshengittäessä hitaasti 12:een. Tai jos tämä tuntuu vaikealta, laske sisäänhengittäessä neljään ja uloshengittäessä seitsemään.

5. Purista uloshengittäessä huulet yhteen samalla tavoin kuin viheltäessä ja hengitä ulos suun kautta. Voit myös painaa toisen sieraimen kiinni ja hengittää vain toisen sieraimen kautta.

Vaihtoehtoisesti voit kokeilla paperipussiin hengittämistä. Hengitä paperipussiin kuudesta kahteentoista kertaa normaalisti. Kun hengityksesi on hallinnassa, kokeile hengittää ilman pussia. Jos sinulla ei ole paperipussia, voit käyttää omia käsiäsi. Aseta kätesi kuppimaisesti suun ja nenän eteen ja hengitä käsien muodostamaan kuppiin.

Yksi tapa on myös pureskella karkkia. Pure karkkia kerran ja hengitä ulos rauhallisesti. Pure karkkia toisen kerran ja hengitä rauhallisesti sisään. Toista.

Samalla kun rauhoitat hengitystäsi, voit rauhoitella itseäsi sanallisesti. Sinulla on paniikkikohtaus, eikä siihen kuole. Se menee ohi. Sinulla ei ole mitään hätää. Rahoitu, sillä sinulla ei ole mitään pelättävää, ei mitään hätää. Tämä on vain paniikkikohtaus ja se menee kohta ohi. Hengitä vain aivan rauhassa. Sinulla ei ole mitään hätää.

TÄRKEÄÄ!!!!!

ÄLÄ KOSKAAN HENGITÄ MUOVIPUSSIIN TAI MIHINKÄÄN MIKÄ VOI AIHEUTTAA TUHKETUMISEN.

MIKÄLI OIREET JATKUVAT YLI 30 MINUUTTIA TAI NIIHIN LIITTYY MUITA OIREITA, KUTEN KIPUA TAI TUNTOPUUTOKSIA ALARAAJOISSA, HAKEUDU LÄÄKÄRIIN.

Hei!

Ajattelin aloittaa kertomalla sinulle hieman itsestäni. Olen 31-vuotias perheellinen, työssäkäyvä nainen Pohjois-Suomesta. Muutoin elelen tavallista elämää, mutta arkeani (ja juhlaanikin) hankaloittaa ahdistuneisuushäiriö eri muodoissaan. Välillä ahdistus on voimakkaampaa ja tuntuu hallitsevan elämääni ja minua, välillä puolestaan tuntuu, että minä olen se joka hallitsee eikä ahdistus. Sain ensimmäisen kerran paniikkikohtauksen lukioiässä (ehkä ollessani 16 tai 17), joten luulisi että olen jo sinut ahdistukseni kanssa, mutta näinpä ei asia aivan ole.  Välillä on tietenkin jaksoja, jolloin ahdistus siirtyy taka-alalle, mutta sitten ykskaks olenkin taas ahdistuksen vallassa.

Voimakasta, työkykyä haittaavaa ahdistustakin olen kokenut. Ensimmäisen kerran ahdistukseni oli voimakasta vuonna 2006, kun odotin  esikoistani, ja ahdistus vain voimistui synnytykseni jälkeen. Tuolloin ahdistuin pelottavista ajatuksista, joita pakkoajatuksiksikin kutsutaan. Hain apua ahdistukseeni ja lääkityksen avulla ahdistukseni hieman helpottikin, mutta pakkoajatuksista pääsin vasta psykoterapian avulla. Vaikka syyni aloittaa psykoterapia oli pakkoajatukseni, jatkoin terapiaa muidenkin asioiden vuoksi. Oli paljon asioita, joita minun täytyi käsitellä ja ahdistusta, jota täytyi työstää. Terapian aikana ehdin valmistua ammattiini ja hankkia työpaikan sekä elää arkea perheeni kanssa. Keväällä 2011 tuli aika lopettaa terapia ja olin innoissani terapian päättymisestä. Koin pystyväni jatkamaan ilman terapeuttini tukea, häneltä oppimieni selviytymiskeinojen turvin.

Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin elokuvissa... Pian terapian päättymisen jälkeen sain selville, että puolisollani oli ollut pitkään kestänyt seksisuhde työkaverinsa kanssa. Olin shokissa. En ollut koskaan edes ajatellut mahdollisuutta, että mieheni voisi pettää minua. Luotin häneen kuin kallioon. Kun muutimme erillemme, tunsin oloni vahvaksi ja määrätietoiseksi. Sitten se kuitenkin iski, ahdistus. Pakkoajatuksia. Paniikkikohtauksia. Hain taas apua, mutta tällä kertaa lääkitys vain pahensi tilannettani. Lopetin lääkityksen nopeasti lääkärin suostumuksella tietenkin, ja otin yhteyttä terapeuttiini. Jatkoimme terapiaa. Samoihin aikoihin rakas ystäväni kuoli syöpään, ja sekin vain lisäsi ahdistustani.

Pakkoajatukset vähenivät, kun sain purettua vihaani terapiassa. Sisälläni kuohui ja olin vihainen puolisolleni, äidilleni, maailmankaikkeudelle… Käsittelimme terapiassa suurimmalti osin uskottomuuden esiin nostamaa turvottomuuden tunnettani. Myös heikko itsetuntoni vaati työstämistä. Puolisoni ei kuitenkaan antanut asioiden mennä, kuten minä olin suunnitellut, vaan halusi että jatkamme elämää perheenä. Hän vakuutteli usean kuukauden ajan rakkauttaan minulle, eikä jättänyt minua rauhaan. Lopulta annoin yksinäisyydelle ja turvattomuuden herättämälle ahdistukselleni periksi ja otin puolisoni takaisin rinnalleni. Muutimme takaisin yhteen. Jouduin jäämään töistä pitkälle sairaslomalle, koska ahdistukseni oli niin voimakasta etten kyennyt keskittymään työhöni. Yritin hoitaa itseäni ja mielenterveyttäni. Solmin hoitosuhteen terapeuttini lisäksi mielenterveystoimistoon, josta sain tarvittaessa lääkärin apua ja kannanoton työkykyyni.

Toipumiseni romahdutti kuitenkin isäni yllättävä ja tapaturmainen kuolema sykyllä 2012. Tuntui, että sekoan lopullisesti. Pelkäsin meneväni psykoosiin, pelkäsin etten enää kestä enempää. Hyvän tukiverkon avulla pystyin kuitenkin nousemaan takaisin jaloilleni - ilman lääkitystä, terapian ja lähipiirini avulla. Tai kyllähän minä välillä jouduin ottamaan rauhoittavaa lääkettä, mutta vain erittäin harvoin. Isäni kuolema oli todella raskas, koska välini äitiini ovat etäiset. Tuntui kuin olisin menettänyt ainoan vanhempani, joka minulla oikeastaan oli. Vanhemman, joka välitti ja eli rinnallani. Äidistäni minun täytyy kertoa sinulle myöhemmin enemmän.

Isäni kuoleman jälkeen ahdistukselleni ei näyttänyt tulevan loppua. Itkin ja olin epätoivoinen. Jotta en vieraantuisi täysin työelämästä, palasin työhöni asteittain. Ja hyvä niin, että sain muutakin ajateltavaa kuin kuolema ja synkkyys. Terapiassa käsittelin paljon suhdettani äitiini, turvattomuuttani ja itsetunto-ongelmaani edelleen. Tuntui, että työstämisen aiheet eivät lopu. Kesä 2013 teki kuitenkin ihmeitä ja koin oloni paremmaksi kuin aikoihin. Ahdistusta oli, mutta kestin sen, hyväksyin sen. Pystyi välillä jopa nauttimaan elämästä ja näkemään sen kauneuden.

Helmikuussa 2014 terapiani päättyi, koska se oli jo kestänyt usean vuoden ajan (melkeinpä seitsemän…) ja terapeuttini näkemys oli, että pärjään jo itsekseni terapiasta oppimieni selviytymiskeinojen avulla. Itse koin terapian loppuvan kesken tällä kertaa, koin etten ollut valmis lopettamaan terapiaa. Pelotti ja olin vihainen. Hyväksyin asian kuitenkin, koska ymmärsin itsekin etten voi jatkaa terapiaa loputtomiin. Pakkohan jossain vaihdeessa on oppia pärjäämään omillaan. Alle viikko terapian päättymisen jälkeen sain paniikkikohtauksen. Erilaisen kuin aiemmin; hyperventiloin ja koin etten saa happea vaikka hengitän. Tuon paniikkikohtauksen jälkeen olen ollut levoton ja ahdistunut. Pelkään olla yksin, koska pelkään kohtauksen uusivan. Pelkään tunnetta, etten saa happea tai hengitän liian nopeasti. Liikkumisestakin on tullut hankalaa, koska pelkään hengästymistä. Elämä tuntuu raskaalta ja vaikelta. Olen ollut lomalla töistä viimeiset kaksi viikkoa ja huomenna pitäisi palata taas töihin. Pelottaa, että saan töissä hyperventilaatio-kohtauksen, että tulee paniikki. Olin yhteydessä mielenterveystoimistoon ja onnistuin pääsemään tietoisuus-taito-ryhmään, josta voisi olla apua minulle. Se alkaisi loppukeväästä. Terapeuttini kanssa sovimme viimeksi nähdessämme, etten ota häneen yhteyttä vaan pyrin pärjäämään omillani. Sovimme tapaavamme loppukeväästä, jotta voisin kertoa miten olen pärjäillyt ilman terapiaa.

Tätä elämäni siis on: arkea, jota hankaloittaa välillä melkoisestikin ahdistuneisuushäiriöni. Kerron sinulle jatkossakin, millaista on elää ahdistuksen kanssa päivästä toiseen rinta rinnan ja keinoista, joita käytän selviytyäkseni eteenpäin.

Pitkästipä kirjoitin näin ensi istumalta, mutta nytpä tiedät hieman minusta ja mieleni oikuista.