Sisäisestä lapsesta

Tietoisuus-taito ryhmässä olemme aiemmin puhuneet kahdesta mielen osasta. Toinen puoli elää hetkessä ja rakentaa jatkuvasti kokonaiskuvaa siitä, miltä kyseinen hetki näyttää, kuulostaa, maistuu, haisee ja tuntuu. Tälle puolelle nykyhetki on ajaton ja yltäkylläinen, ilo koetaan nykyhetkessä. Tämä puoli sallii meidän olla esteettömän taiteellisia ja kyvykkäitä empatiaan. Toinen puoli taas puhuu meille kokoajan. Se luokittelee informaation hierarkioiksi, esimerkiksi asioiksi, joista pidämme tai emme pidä. Lisäksi se kriittisesti arvioiden ja analysoiden vertaa meitä jatkuvasti kaikkiin muihin ihmisiin. Tämä tarinankertoja käyttää hyväkseen kielteisiä ominaisuuksiamme, kuten kateutta, pelkoa ja vihaa. Se nauttii saadessaan kitistä, valittaa, ja kertoa muille kuinka kamalaa kaikki on...

Tänään puhuimme siitä, kuinka meidän tulisi hyväksyä kaikki tunteet ja tuntemukset joita meissä nousee, vaikka ne olisivatkin hankalia tai vaikeita. Ikäviä tai epämiellyttäviä tunteita, ajatuksia, tuntemuksia jne on turhaa kieltää ja yrittää ajaa pois, vaan ne täytyy hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Sallia ne osaksi itseään.

Kun illalla tein meditaatio-harjoitusta, mieleeni nousu ajatus sisäisestä lapsesta. Näin mielikuvassani, kuinka sisäinen lapseni on turvaton ja kaipaa turvaa. Jotenkin minulle nousi ymmärrys siitä, että minussa on tämä turvaton lapsi sisälläni, jolla on näitä voimakkaita pelkoja ja joka kaipaa turvaa. Ymmärsin myös, että minussa on aikuinen sisälläni, joka voi lohduttaa tuota turvatonta lasta. Ei minun tarvitse pelätä tuota turvatonta lasta, joka huutaa apua, vaan voin antaa hänen olla ja tuoda pelkonsa esiin. Voin kuunnella häntä ja lohduttaa häntä. Minussa on nuo molemmat puolet sisälläni. Osaan ja uskallan hoivata pelokasta sisäistä lastani. Minun ei tarvitse pelätä itseäni.

P.S.
Sisäiseksi lapseksi kutsutaan sitä syvällä sisimmässäsi olevaa osaa, joka kokee ja ilmaisee syvimpiä emotionaalisia tarpeitasi, kuten turvallisuuden, luottamuksen, hoivan, kiintymyksen, koskettamisen jne tarpeita. Sisäinen lapsi on eloisa, energinen, luova ja leikkisä, mutta kantaa myös mukanaan lapsuuden kipuja ja tunne-elämän traumoja. Voimakas turvattomuus, yksinäisyys, pelko, viha, häpeä ja syyllisyys kuuluvat sisäiselle lapselle, vaikka nykyhetken olosuhteet olisivat laukkaisseet ne. Erityisesti useimmat voimakkaina koetut tunteet heijastavat sitä, miten reagoimme tai olimme reagoimatta kauan aikaa sitten, lapsuudessa. (Lainaus  sisäiseen lapseen liittyen on kirjasta Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta.)

Tietoisuus-harjoitus käytäntöön

Käytin tänään lastani hammaslääkärissä aamulla ja selvisin siitä kuten ”normaalitkin” vanhemmat. Lisäksi pyöräilin kaupunkiin lääkärin vastaanotolle. Alkumatkasta keskityin hengitykseeni, mutta sitten otin käyttööni tietoisuusharjoituksen. Kiinnitin huomioni aistihavaintoihin (mitä näen, mitä kuulen…), kehontuntemuksiin (tähän menikin matkasta melko suuri osa…), tunteisiin, ajatuksiin ja mielikuviin. Joka kerta, kun huomasin tarkkailevani taas hengitystäni, siirsin huomioni takaisin siihen, mihin olin jäänyt aiemmin tarkkailuharjoituksessani. Pääsin ihan mukavasti perille asti.

Lääkäri oli luottavainen ja uskoi vakaasti siihen, että selvitän pelkotilani ja pystyn elämään normaalia elämääni taas. Puhuimme hieman psykoosista, mutta lääkäri ei nähnyt, että olisin psykoottinen. Hänen näkemyksensä oli, että mieleni kamppailee nyt pelkoja vastaan ja olen tällä hetkellä pelkojeni päällä – en niiden vietävänä.

Illalla tein kehomeditaation. Harjoitusta aloittaessani olin surullinen ja minua itkettikin. Harjoitusta jatkaessani huomasin oloni rauhalliseksi ja jopa turvalliseksikin. Harjoituksen aikana mieleeni nousi pelottavia ja epämiellyttäviä ajatuksia ja mielikuvia, mutta annoin niiden mennä menojaan. Huomasin ne ja hyväksyin ne lempeästi omikseni, jonka jälkeen annoin niiden mennä menojaan. Loppu vaiheessa harjoitusta tunsin sydämen lisälyönnin. Hätkähdin ”ei kai taas…”. Oloni oli jälleen surullinen ja masentunut. Mutta ne ovat osa minua, eivät edes (TUTKITUSTI) vaarallisia…
Harjoituksen lopuksi sanoin itselleni ”olen turvassa, hyväksyn itseni”.

Pelottaa välillä kovastikin, etten löydä enää rauhaa ja nautintoa elämästäni. Toisena hetkenä käy mielessä valoisia, kannustavia ajatuksiakin. Toivon niin kovasti, että olen vahvempi kuin pelkoni.

Tietoisuus-taito

Eilen aloitin tietoisuus-taito ryhmässä. Olen jo tehnyt viikon ajan kotona kehomeditaatio-harjoituksen päivittäin, mutta eilen aloitin lisäksi tuossa ryhmässäkin. Kehomeditaatiossa käydään tietoisesti läpi koko kehon tuntemukset, samalla tiedostaen harjoituksen aikana esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tärkeää harjoituksessa on hyväksyvä tietoinen läsnäolo eli hyväksytään kaikki mitä tällä hetkellä on, takertumatta mihinkään erityisesti kiinni.

Takaisin tietoisuus-taito ryhmään… Alku ei ollut paras mahdollinen, koska minua jännitti ja pelotti mennä mukaan ryhmään. En tajunnut käydä wc:ssä ennen ryhmän alkua ja heti kun aloitimme, minulle tuli kova vessahätä. Yritin keskittyä asioihin, joita ryhmänvetäjä meille kertoi, mutta vessahätä hankaloitti olemistani. Esittelimme itsemme ja kun minun vuoroni tuli, kerroin tarpeestani päästä wc:hen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minua alkoi itkettää kaikkien nähden, mahdollisesti siksi, että minua nolotti ja hävetti. Tunsin itseni muita ryhmään osallistuvia ”hullummaksi” ja se söi itsetuntoani…

Wc:ssä käynnin jälkeen kykenin taas keskittymään paremmin. Puhuimme ryhmässä siitä, kuinka ihmisellä on mahdollisuus valita tekemisen ja olemisen välillä. Tekemisen tilassa huolehdimme ja murehdimme ja ”höpötämme” jatkuvasti jotakin, kun taas olemisen tilassa elämme hetkessä ilman murheita ja huolia (erittäin lyhyesti sanoen). Saimme tehtäväksi yrittää elää hetkessä (eli valita olemisen tilan). Tätä voi harjoitella havainnoimalla (tuomitsematta ja mihinkään havaintoon erityisesti kiinnittymättä), mitä aistihavaintoja, kehontuntemuksia, tunteita, ajatuksia ja mielikuvia tietoisuudessa nykyhetkessä ilmentyy.

Tänään aloittaessani kehomeditaatiota, huomasin oloni tympääntyneeksi ja hieman ärtyneeksikin. Jatkaessani harjoitusta, havaitsin ajatuksen ”en osaa tehdä tätä oikein, olen huono tässä…” En luota siihen, että osaisin olla hetkessä oikein… kuinka kauan esimerkiksi havainnointia harjoitellessa tulee keskittyä aistihavaintoihin, entäpä kehontuntemuksiin jne? Entäpä jos en huomaa mitään ajatuksia tai mielikuvia juuri sillä hetkellä? Tehdessäni kehomeditaatiota (cd-levyltä tulevan ohjeistuksen mukaan), huomaan, etten ole keskittynyt hengitykseen lainkaan: olen vain miettinyt kättäni tai sitä, osaanko nyt havainnoida ja toimia oikein vai teenkö kaiken aivan väärin… Olo tuntuu kurjalta ja koen itseni epäonnistuneen… Epäilen, etten saa tästä mitään hyötyä ja stressaannun (koska ajattelen, etten koskaan pääse ahdistuksestani tai opi elämään sen kanssa).

Mutta positiivisesti ajatellen, tänään kävelin itsekseni muutaman kilometrin matkan ja eräässä vaiheessa huomatessani, ettei muita ihmisiä ollut läheisyydessä, tunsin pelon hiipivän tajuntaani. Heti kuitenkin nousi mieleeni ajatus ”en tarvitse muita ihmisiä tuomaan turvaa, pärjään aivan hyvin itsekseni. Minulla ei ole mitään hätää”. Kävin myös itsekseni kaupungilla ja kaupoissakin, enkä antanut ahdistuksen haitata menoani lainkaan.

Asiasta kolmanteen: mieheni on puhunut paljon ulkomaille matkustamisesta perheenä ensi kesänä. Sehän tarkoittaa lähtemistä kauas kotoa ja vieläpä lentokoneella!!! Ahdistaa ja ärsyttää koko ajatus, etenkin tällä hetkellä, kun tuntuu, että normaali arkikin ahdistaa. Tiedän, etten saisi antaa pelon estää minua tekemästä asioita, joita haluan tehdä elämässäni, mutta se on vaikeaa. Huomasin muuten juuri, että pelkään paniikkia ja pelkoa itseään… en pelkää lentämistä vaan sitä, että siellä ylhäällä iskee paniikki. Anafylaksiaa kyllä pelkään ihan vaan sinä itsenään… eli kuolemaakin siis pelkään. Mahtavaa!!!

Täytyy myös muistaa toistaa itselleen usein "hyväksyn itseni"... tällainen ohjeistus on saatu.

Ahdistuksesta ja ilon metsästämisestä

En ole kirjoittanut vähään aikaan, koska olen yrittänyt hoitaa itseäni (ja kotiakin välillä). Jouduin jäämään pois töistä, koska töissä käyminen aiheuttaa niin valtavaa ahdistusta tällä hetkellä... Minusta tuntuu, etten nyt osaa hyödyntää terapiassa oppimaani selviytyäkseni ahdistukseni ja paniikkioireiluni kanssa. Tiedän, että ahdistukselle ei saisi antaa valtaa, tai se saa suuremmat mittakaavat kuin alkujaan, mutta se tuntuu hankalalta. Tuntuu hankalalta tehdä asioita, jotka oikeasti aiheuttavat hädän tunteen ja pelkoa. Eilen kuitenkin päätin, että yritän kohdata ahdistustani ainakin kerran päivässä, tekemällä asioita, joiden tiedän aiheuttavan ahdistusta.  

Eilen ajoin autolla työterveyshuoltoon ja takaisin itsekseni, vaikka koen autolla ajamisen erittäin hankalaksi. Yritin ajatella, että ”ei minulla ole mitään todellista hätää, vaan hätä on vain omassa ajatuksessani. Voi aivan hyvin ajaa autolla ilman paniikkituntemusta, koska minulla ei ole mitään hätää oikeasti.” Selviydyin kuin selviydyinkin tehtävästä! Lisäksi kävin pyörällä kirjastossa ja kaupassa yksin! Jei! Nämä ovat pieniä asioita monelle, mutta suuria asioita minulle tällä hetkellä. Illalla sitten alkoi tulla rytmihäiriöitä runsaasti. (Minulla on jo aiemmin todettu hyvänlaatuisia lisälyöntejä.) Kuin luin iltasatua pojalleni, tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt tai jotain vastaavaa ja tuntui, kuin taju olisi ollut lähdössä. Säikähdin. Kun menin makuulle iltasadun lukemisen jälkeen, tuntui kuin rintaani olisi puristanut ja kipu olisi säteillyt kaulalle. Säikähdin, että saan sydänkohtauksen. Mieheni rauhoitteli minua sanoen että ” sinulla on terve, nuori sydän, et sinä mitään sydänkohtausta voi saada. Ei sinulla ole mitään hätää.” Rytmihäiriöt kuitenkin jatkuivat ja olo alkoi olla jo niin inhottava, että päätin ottaa Propralia (beetasalpaajaa, jota käytän tarvittaessa). Lääkkeen oton jälkeen tuntui, että kehoni tärisi ja paniikin tapainen tunne valtasi minut. Rauhoitin itseäni sanomalla itselleni, ettei minulla ole mitään hätää oikeasti. Siinä makoillessani, lääke alkoi vaikuttaa, oloni rauhoittui ja nukahdin. Yöllä heräsin tunteeseen, että sydämeni alkoi taas tykytellä ja rintakehälleni levisi raskas, painava tunne, samoin hengitykseni alkoi muuttua pinnalliseksi (ilmeisesti lääkkeen vaikutus alkoi loppua…). Jouduin taas rauhoittelemaan itseäni ja hetken valvottuani, olen nukahtanut taas.

Tänään aamulla herättyäni, oloni oli edelleen hankala ja rintakehällä oli painon tunne. Päätin kuitenkin jatkaa suunnitelmani mukaan, eli aikomuksenihan oli kohdata ahdistukseni ainakin kerran päivässä. Niinpä lähdin koiran kanssa lenkille ja vaikka oloni oli hankala ja ajatukset pyörivät hengityksessä ja sydänkohtauksessa, kävelin poispäin kodilta. Kävelin reittiä, joka tuntuu ahdistavalta. Kävelin reitin kolme kertaa, minkä aikana ahdistukseni hieman väheni. Yritin viedä ajatukseni pois hengityksen ja sydämen seuraamisesta, kuuntelemalla lintujen laulua, puistosta ja koulun pihalta kantautuvia lasten ääniä, seuraamalla ohi kulkevia ihmisiä ja koiraani. Kotiin palattuani, tein noin puolen tunnin mittaisen kehomeditaation, koska olen ajatellut myös jatkaa tietoisuusharjoituksien tekemistä. Niiden tekeminen on jäänyt kokonaan pois jostain syystä (laiskuutta…) tässä matkan varrella.

Olen lukenut kirjaa ”Ilon psykologia”. Ilon psykologiassa lyhykäisesti kerrottuna sanoma oli se, että ihminen itse voi päättää miten elämässä suhtautuu asioihin ja tietoisesti muokata (harjoitusten avulla) psyykettä näkemään asiat positiivisemmin.

1. Ystäväharjoituksessa ideana on toimia itsensä ystävänä ja kannustaa ja lohduttaa itseään ystävän tavoin, silloin kun oma sisäinen puhe syyttää ja tuomitsee.

2. Huomion siirtämistä voi harjoitella havainnoimalla jotain kohdetta 20-30 sekuntia, minkä aikana sinussa lähtee liikkeelle ns. mielleyhtymiä sen perusteella, mitä tarjoat psyykelle. Psyyke alkaa siis automaattisesti liittää huomion kohteena olevaan esineeseen muistikuvia ja tunnelmia. Huomiosi siirtäminen toiseen paikkaan herättää taas uusia mielleyhtymiä.

3. Omaa sisäistä höpötystään voi muuttaa rakentavammaksi korvaamalla ”mutta”-sanan ”ja”- sanalla, esim. ”On todella ihana päivä, mutta kun pelkään ensi viikon syöpätestiä.” > ”Mahtavan aurinkoinen päivä, ja voin olosuhteisiin nähden todella hyvin.”

4. Irti päästämisen taitoa voi harjoitella puristamalla käden nyrkkiin ja jännittämällä koko kehoa. Purista, jännitä ja sitten vapauta. Samalla kun jännität kehoasi, toista mielessäsi, miten vaikeata sinulla on. Kun avaat jännityksesi ja hengität ulos, anna samalla vaikeiden asioiden etsiä oman tiensä ja valua sinusta ulos.

5. Kiitollisuuspäiväkirjaan kirjoitetaan illalla muistiin päivän aikana tapahtuneita mukavia asioita. Havainnoi sitä luonnollista ja hyvää, joka on jo olemassa elämässäsi ja joka ikään kuin tulee sinua vastaan päivän aikana. Kirjoita muistiin, miten asiat ovat päivän aikana onnistuneet ja miten paljon hyvää ja mukavaa sinulle on tapahtunut.

6. Tulevaisuuskirje kirjoitetaan esim. hyvälle ystävälle sitä kuitenkaan lähettämättä. Kuvittele, että siirryt pari kolme vuotta ajassa eteenpäin ja elämäsi on aivan loistavassa kunnossa. Kuvaa yksityiskohtaisesti, missä elät, mitä teet, minkälainen olotilasi on. Kerro myös hieman menneisyydestäsi, varsinkin siitä, miten selvisit vaikeuksistasi. Kirjoita kenen kanssa elät ja miten vietät tyypillisen päiväsi. Kirjoita avoimin mielin ja sillä tavalla, mitä sydämesi haluaa juuri nyt. Älä ole liian realistinen, vaan anna luovan mielesi saada ilmauksen.

7. 10.000 euron harjoituksessa ideana on yhden päivän ajan etsiä tietoisesti hyviä asioita ja myönteisiä näkökulmia asioihin, joita päivän aikana kohtaat (palkintona kuviteltu 10.000 euroa). Tarkoitus on vain ja ainoastaan kokeilla ja yrittää nähdä eteen tulevat asiat myönteisessä, rakentavassa ja innostuneessa valossa. On sallittua reagoida negatiivisesti, mutta sen jälkeen aktivoit tietoisesti myönteisyyttä ja iloa.

Nyt lähden kuuntelemaan musiikkia, jos se vaikka rentouttaisi oloani!