Joskus
mieleeni nousee ajatus, etten hallitse elämääni – että elämääni hallitsee
ympärilläni olevat ihmiset (etenkin puolisoni) ja minä vain kuljen virran
mukana. Nuorempana koin olevani oman elämäni herra; tein asioita jotka olivat
minulle tärkeitä, ajattelematta muiden ihmisten mielipiteitä liiaksi. Osasin
myös ottaa vastuun teoistani ja järjestellä käytännön asioita, mutta taloudellisesti
en ollut kovin osaavainen. Kuitenkin nautin olostani ja koin eläväni itseni näköistä
elämää; vietin aikaani ystävieni ja perheeni kanssa, matkustelin, ostelin
itseni näköisiä tavaroita ja vaatteita – elin omaa elämääni.
Kun
tapasin puolisoni, tuntuu että jollain tapaa luovutin hänelle itseni. En
osannut sanoa hänelle ”EI”, ainakaan tarpeeksi vahvasti. Hän alkoi alusta
pitäen ohjailla elämääni ja hallita rahan käyttöäni. Hän käyttäytyi omistavasti
ja välillä tuntui, kuin olisin ollut tunnevankilassa. Kun halusin mennä siskoni
luo kylään, hän kehitti aina jonkin riidan ja halusi sitten sopia riidan ennen kuin
lähdin siskolleni vierailulle. Kun olimme sopineet riidan, hän halusi viettää
kanssani laatuaikaa ja sai minut tuntemaan syyllisyyttä, kun halusin viettää
aikaa siskoni kanssa.
Olin
varannut lomamatkan siskoni ja hänen lastensa kanssa hieman sen jälkeen, kun
olimme tavanneet puolisoni kanssa – olimme ehkä tunteneet noin puoli vuotta
ennen matkalle lähtöä. Puolisoni halusi minun peruvan lomamatkan siskoni kanssa
ja tuli kanssani siskoni luo vaatimaan häntä perumaan lomamatkan kanssani. Siskoni
on voimakas ihminen ja hän ei antanut periksi, joten lopulta puolisoni oli se
joka joutui myöntymään ja lähdin siskoni kanssa lomamatkalle – syyllisyyttä kokien
tietenkin. Heti kun palasin lomamatkalta puolisoni pyysi minua kihloihin
kanssaan ja muuttamaan yhteen asumaan. Suostuin, vaikka kaikki tapahtui hieman
nopeasti ja tunteeni olivat sekavat.
Muutettuamme
yhteen asumaan ahdistukseni alkoi oireilla pakkoajatuksina, mieleeni tuli
jatkuvasti ajatuksia entisestä poikaystävästäni ja hänen nimensä pyöri päässäni
– koin syyllisyyttä näistä ajatuksista. Ajatukset poistuivat, kun tapasin
entisen poikaystäväni kahvin merkeissä ja juttelimme ystävällisissä merkeissä
ja pyysin anteeksi kaikkia vanhoja asioita suhteemme ajoilta. Myöhemmin olen
saanut kuulla puolisoltani, että alku aikoina hänellä on ollut läheisiä
kontakteja useampaan naiseen. Turhaa tunsin syyllisyyttä pelkän nimen ja
ihmisen ajattelemisesta!
Puolisollani
on tytär edellisestä parisuhteesta. Jostain syystä yhteen muutettuamme mieleeni
nousi ajatus yhteisestä lapsesta, johon puolisoni suostuikin melko nopeasti.
Raskausaika meni opiskellen ja töitä tehden. Puolisoni vaati minua tekemään
opintojen rinnalla kahta työtä raskausaikana. Olin kaupan kassalla ja kaupan
mentyä kiinni jatkoin siivoamalla kauppaa. Vaikka loppuraskaudesta itkin, etten
jaksa tällaista työn määrää, hän ei tuntunut ymmärtävän. Lopulta pitkän ja
itkuisen suostuttelun jälkeen sain luvan lopettaa siivoamisen, jos en oikeasti
muka jaksa. Äitiyslomalle jäätyäni aloin oireilla ahdistustani erilaisilla peloilla
ja ne jatkuivat lapsen synnyttyä. Puolisoni ei tuntunut ymmärtävän ahdistustani
– tai haluani hakea apua siihen. Siitä pidin kuitenkin kiinni ja silloin
puolisoni loukkaantui ja hermostuikin, kun hain apua lapsemme syntymän jälkeen –
kun hän ei riittänyt minulle.
Kun
sain apua ja lapsi hieman kasvoi, puolisoni alkoi ehdotella keikkatöihin
menemistä ennen opintojen jatkamista. En ollut itse ajatellut asiaa, mutta
menin, koska halusin pitää puolisoni tyytyväisenä ja kantaa oman korteni kekoon
taloudellisesti. Jatkoin opiskelua vuoden kuluttua lapsen syntymästä. Puolisoni
patisti minua kokoajan keikalle ja opinnäytetyötä tekemään, jotta valmistuisin.
Ennen valmistumistani puolisoni halusi lähteä lomamatkalle Kiinaan kahdestaan
kanssani ja jättää lapsemme isoäidille hoitoon. En halunnut lähteä, mutta puolisoni
vaati päästä lähtemään ja hoiti kaikki järjestelyt – minä lähdin mukaan, vaikka
en halunnut lähteä. Lomamatka oli kamala ja viimeisenä iltana hotellissa sain
paniikkikohtauksen. Puolisoni raivostui ja ilmoitti minun pilanneen koko loman
ahdistuksellani. Minä toivoin vain pääseväni kotiin takaisin turvaan ja
läheisteni luo.
Heti
valmistuttuani menin töihin ja ostimme omistusasunnon, koska puolisoni halusi
oman asunnon vuokra-asunnon sijaan. En itse ehtinyt pysyä kärryillä, kun elämässäni
asiat menivät jatkuvasti lujaa vauhtia eteenpäin (opiskelu, valmistuminen,
työskentely, pieni lapsi...). Puolisoni katseli asuntoja ja kävimme yhdessä sitten
katomassa hänen valitsemiaan asuntoja. Puolisoni järjesteli
asuntolainaneuvotteluja ja kävimme niissä sitten yhdessä tai hän yksinään. Löysimme
pian asunnon, josta molemmat tykkäsimme ja ostimme sen. Pian muuttomme jälkeen
puolisoni alkoi tehdä töissä vain yövuoroja. Inhosin jäädä yksin iltaisin
kotiin ja joskus menimme siskolleni yöksi, mutta tästäkin sain kokea
syyllisyyttä. Puolisoni mielestä aikuisen ihmisen tulee osata olla itsekseen
eikä hänen tule turvautua muihin ihmisiin.
Useaan
otteeseen halusin toista lasta, mutta puolisoni ei halunnut sillä hetkellä.
Aina oli huono hetki, aina oli jokin syy, miksi ei. Itkin ja pyysin häntä
hankkimaan kanssani toisen lapsen, mutta vastaus oli aina kielteinen, ”sitten
kun…” Lopulta puolisoni sai päähänsä, että hän haluaa koiran ja minäkin
innostuin ajatuksesta. Olisipahan ainakin jokin otus, jota helliä ja hoivata…
Puolisoni päätti koiran rodun ja mahdollisesti näennäisesti hyväksytti rodun
minulla. Hän hoiti kaikki ja järjestelyt ja kävi hakemassa koiran
Etelä-Suomesta.
Tämän
jälkeen selvisi, että puolisoni oli pettänyt minua työkaverinsa kanssa kahden
vuoden ajan. Toimin heti parhaalta tuntuvan vaihtoehdon mukaan; asuntomme
myytiin, muutimme erilleen ja halusin pois hänen luotaan. Puolisoni ei
kuitenkaan halunnut lopettaa suhdettamme eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan,
vaan vakuutteli ja vannoi rakkauttaan. Hän kertoi kuinka oli muuttunut mies ja halusi
vain minut elämäänsä eikä ikinä enää kohtelisi minua väärin. Lupasi tehdä
kanssani lapsen heti kun vain haluaisin, lupasi vaihtaa työpaikkaa, lupasi
hakea apua seksiriippuvuuteensa, lupasi minun opiskella itselleni uuden ammatin…
Ja lopulta minä annoin periksi. Yhtäkään lupauksistaan hän ei ole pitänyt.
Heti
kun lupasin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, hän alkoi etsiä meille
asuntoa. Nopeasti sellainen löytyikin ja muutimme taas yhteen. Kesällä
puolisoni haluaa ulkomaille, menemme vaikka minä en halua. Puolisoni haluaa
isomman asunnon, jotta hänen tyttärelleenkin on oma huone, joten ostamme
isomman asunnon. Minä halusin lapsen, hän ei halunnut, minä halusin opiskella,
hänestä se ei ollut järkevää. Vuosi sitten kerroin hänelle halustani elää hetki
erillään ja oppia tuntemaan itseni. Hän ei antanut minun lähteä ennen syksyä ja
kesän aikana hurmasi minut kaikella taidollaan. Minä jäin.
En enää tiedä kuka minä todella
olen, mitä minä haluan, mikä minulle on tärkeää, mikä tekee minut onnelliseksi.
