Ajattelin aloittaa
kertomalla sinulle hieman itsestäni. Olen 31-vuotias perheellinen, työssäkäyvä nainen
Pohjois-Suomesta. Muutoin elelen tavallista elämää, mutta arkeani (ja juhlaanikin)
hankaloittaa ahdistuneisuushäiriö eri muodoissaan. Välillä ahdistus on
voimakkaampaa ja tuntuu hallitsevan elämääni ja minua, välillä puolestaan
tuntuu, että minä olen se joka hallitsee eikä ahdistus. Sain ensimmäisen kerran
paniikkikohtauksen lukioiässä (ehkä ollessani 16 tai 17), joten luulisi että olen
jo sinut ahdistukseni kanssa, mutta näinpä ei asia aivan ole. Välillä on tietenkin jaksoja, jolloin
ahdistus siirtyy taka-alalle, mutta sitten ykskaks olenkin taas ahdistuksen
vallassa.
Voimakasta, työkykyä
haittaavaa ahdistustakin olen kokenut. Ensimmäisen kerran ahdistukseni oli
voimakasta vuonna 2006, kun odotin esikoistani, ja ahdistus vain voimistui synnytykseni jälkeen. Tuolloin ahdistuin
pelottavista ajatuksista, joita pakkoajatuksiksikin kutsutaan. Hain apua
ahdistukseeni ja lääkityksen avulla ahdistukseni hieman helpottikin, mutta
pakkoajatuksista pääsin vasta psykoterapian avulla. Vaikka syyni aloittaa
psykoterapia oli pakkoajatukseni, jatkoin terapiaa muidenkin asioiden
vuoksi. Oli paljon asioita, joita minun täytyi käsitellä ja ahdistusta, jota
täytyi työstää. Terapian aikana ehdin valmistua ammattiini ja hankkia työpaikan
sekä elää arkea perheeni kanssa. Keväällä 2011 tuli aika lopettaa terapia ja
olin innoissani terapian päättymisestä. Koin pystyväni jatkamaan ilman terapeuttini
tukea, häneltä oppimieni selviytymiskeinojen turvin.
Elämä ei kuitenkaan
aina mene niin kuin elokuvissa... Pian terapian päättymisen jälkeen sain
selville, että puolisollani oli ollut pitkään kestänyt seksisuhde työkaverinsa
kanssa. Olin shokissa. En ollut koskaan edes ajatellut mahdollisuutta, että
mieheni voisi pettää minua. Luotin häneen kuin kallioon. Kun muutimme
erillemme, tunsin oloni vahvaksi ja määrätietoiseksi. Sitten se kuitenkin iski,
ahdistus. Pakkoajatuksia. Paniikkikohtauksia. Hain taas apua, mutta tällä
kertaa lääkitys vain pahensi tilannettani. Lopetin lääkityksen nopeasti lääkärin
suostumuksella tietenkin, ja otin yhteyttä terapeuttiini. Jatkoimme terapiaa.
Samoihin aikoihin rakas ystäväni kuoli syöpään, ja sekin vain lisäsi
ahdistustani.
Pakkoajatukset
vähenivät, kun sain purettua vihaani terapiassa. Sisälläni kuohui ja olin
vihainen puolisolleni, äidilleni, maailmankaikkeudelle… Käsittelimme terapiassa
suurimmalti osin uskottomuuden esiin nostamaa turvottomuuden tunnettani. Myös
heikko itsetuntoni vaati työstämistä. Puolisoni ei kuitenkaan antanut asioiden
mennä, kuten minä olin suunnitellut, vaan halusi että jatkamme elämää perheenä.
Hän vakuutteli usean kuukauden ajan rakkauttaan minulle, eikä jättänyt minua
rauhaan. Lopulta annoin yksinäisyydelle ja turvattomuuden herättämälle ahdistukselleni
periksi ja otin puolisoni takaisin rinnalleni. Muutimme takaisin yhteen.
Jouduin jäämään töistä pitkälle sairaslomalle, koska ahdistukseni oli niin
voimakasta etten kyennyt keskittymään työhöni. Yritin hoitaa itseäni ja
mielenterveyttäni. Solmin hoitosuhteen terapeuttini lisäksi mielenterveystoimistoon,
josta sain tarvittaessa lääkärin apua ja kannanoton työkykyyni.
Toipumiseni romahdutti
kuitenkin isäni yllättävä ja tapaturmainen kuolema sykyllä 2012. Tuntui, että
sekoan lopullisesti. Pelkäsin meneväni psykoosiin, pelkäsin etten enää kestä
enempää. Hyvän tukiverkon avulla pystyin kuitenkin nousemaan takaisin
jaloilleni - ilman lääkitystä, terapian ja lähipiirini avulla. Tai kyllähän
minä välillä jouduin ottamaan rauhoittavaa lääkettä, mutta vain erittäin
harvoin. Isäni kuolema oli todella raskas, koska välini äitiini ovat etäiset. Tuntui
kuin olisin menettänyt ainoan vanhempani, joka minulla oikeastaan oli.
Vanhemman, joka välitti ja eli rinnallani. Äidistäni minun täytyy kertoa sinulle
myöhemmin enemmän.
Isäni kuoleman jälkeen
ahdistukselleni ei näyttänyt tulevan loppua. Itkin ja olin epätoivoinen. Jotta
en vieraantuisi täysin työelämästä, palasin työhöni asteittain. Ja hyvä niin,
että sain muutakin ajateltavaa kuin kuolema ja synkkyys. Terapiassa käsittelin
paljon suhdettani äitiini, turvattomuuttani ja itsetunto-ongelmaani edelleen.
Tuntui, että työstämisen aiheet eivät lopu. Kesä 2013 teki kuitenkin ihmeitä ja koin oloni
paremmaksi kuin aikoihin. Ahdistusta oli, mutta kestin sen, hyväksyin sen.
Pystyi välillä jopa nauttimaan elämästä ja näkemään sen kauneuden.
Helmikuussa 2014
terapiani päättyi, koska se oli jo kestänyt usean vuoden ajan (melkeinpä
seitsemän…) ja terapeuttini näkemys oli, että pärjään jo itsekseni terapiasta
oppimieni selviytymiskeinojen avulla. Itse koin terapian loppuvan kesken tällä
kertaa, koin etten ollut valmis lopettamaan terapiaa. Pelotti ja olin vihainen.
Hyväksyin asian kuitenkin, koska ymmärsin itsekin etten voi jatkaa terapiaa
loputtomiin. Pakkohan jossain vaihdeessa on oppia pärjäämään omillaan. Alle
viikko terapian päättymisen jälkeen sain paniikkikohtauksen. Erilaisen kuin
aiemmin; hyperventiloin ja koin etten saa happea vaikka hengitän. Tuon
paniikkikohtauksen jälkeen olen ollut levoton ja ahdistunut. Pelkään olla yksin,
koska pelkään kohtauksen uusivan. Pelkään tunnetta, etten saa happea tai
hengitän liian nopeasti. Liikkumisestakin on tullut hankalaa, koska pelkään
hengästymistä. Elämä tuntuu raskaalta ja vaikelta. Olen ollut lomalla töistä
viimeiset kaksi viikkoa ja huomenna pitäisi palata taas töihin. Pelottaa, että
saan töissä hyperventilaatio-kohtauksen, että tulee paniikki. Olin yhteydessä
mielenterveystoimistoon ja onnistuin pääsemään tietoisuus-taito-ryhmään, josta
voisi olla apua minulle. Se alkaisi loppukeväästä. Terapeuttini kanssa sovimme
viimeksi nähdessämme, etten ota häneen yhteyttä vaan pyrin pärjäämään omillani.
Sovimme tapaavamme loppukeväästä, jotta voisin kertoa miten olen pärjäillyt
ilman terapiaa.
Tätä elämäni siis on: arkea, jota hankaloittaa välillä melkoisestikin ahdistuneisuushäiriöni. Kerron sinulle jatkossakin, millaista on elää ahdistuksen kanssa päivästä toiseen rinta rinnan ja keinoista, joita käytän selviytyäkseni eteenpäin.
Pitkästipä kirjoitin
näin ensi istumalta, mutta nytpä tiedät hieman minusta ja mieleni oikuista.
