ELÄMÄN HALLINNASTA

Joskus mieleeni nousee ajatus, etten hallitse elämääni – että elämääni hallitsee ympärilläni olevat ihmiset (etenkin puolisoni) ja minä vain kuljen virran mukana. Nuorempana koin olevani oman elämäni herra; tein asioita jotka olivat minulle tärkeitä, ajattelematta muiden ihmisten mielipiteitä liiaksi. Osasin myös ottaa vastuun teoistani ja järjestellä käytännön asioita, mutta taloudellisesti en ollut kovin osaavainen. Kuitenkin nautin olostani ja koin eläväni itseni näköistä elämää; vietin aikaani ystävieni ja perheeni kanssa, matkustelin, ostelin itseni näköisiä tavaroita ja vaatteita – elin omaa elämääni.

Kun tapasin puolisoni, tuntuu että jollain tapaa luovutin hänelle itseni. En osannut sanoa hänelle ”EI”, ainakaan tarpeeksi vahvasti. Hän alkoi alusta pitäen ohjailla elämääni ja hallita rahan käyttöäni. Hän käyttäytyi omistavasti ja välillä tuntui, kuin olisin ollut tunnevankilassa. Kun halusin mennä siskoni luo kylään, hän kehitti aina jonkin riidan ja halusi sitten sopia riidan ennen kuin lähdin siskolleni vierailulle. Kun olimme sopineet riidan, hän halusi viettää kanssani laatuaikaa ja sai minut tuntemaan syyllisyyttä, kun halusin viettää aikaa siskoni kanssa.

Olin varannut lomamatkan siskoni ja hänen lastensa kanssa hieman sen jälkeen, kun olimme tavanneet puolisoni kanssa – olimme ehkä tunteneet noin puoli vuotta ennen matkalle lähtöä. Puolisoni halusi minun peruvan lomamatkan siskoni kanssa ja tuli kanssani siskoni luo vaatimaan häntä perumaan lomamatkan kanssani. Siskoni on voimakas ihminen ja hän ei antanut periksi, joten lopulta puolisoni oli se joka joutui myöntymään ja lähdin siskoni kanssa lomamatkalle – syyllisyyttä kokien tietenkin. Heti kun palasin lomamatkalta puolisoni pyysi minua kihloihin kanssaan ja muuttamaan yhteen asumaan. Suostuin, vaikka kaikki tapahtui hieman nopeasti ja tunteeni olivat sekavat.

Muutettuamme yhteen asumaan ahdistukseni alkoi oireilla pakkoajatuksina, mieleeni tuli jatkuvasti ajatuksia entisestä poikaystävästäni ja hänen nimensä pyöri päässäni – koin syyllisyyttä näistä ajatuksista. Ajatukset poistuivat, kun tapasin entisen poikaystäväni kahvin merkeissä ja juttelimme ystävällisissä merkeissä ja pyysin anteeksi kaikkia vanhoja asioita suhteemme ajoilta. Myöhemmin olen saanut kuulla puolisoltani, että alku aikoina hänellä on ollut läheisiä kontakteja useampaan naiseen. Turhaa tunsin syyllisyyttä pelkän nimen ja ihmisen ajattelemisesta!

Puolisollani on tytär edellisestä parisuhteesta. Jostain syystä yhteen muutettuamme mieleeni nousi ajatus yhteisestä lapsesta, johon puolisoni suostuikin melko nopeasti. Raskausaika meni opiskellen ja töitä tehden. Puolisoni vaati minua tekemään opintojen rinnalla kahta työtä raskausaikana. Olin kaupan kassalla ja kaupan mentyä kiinni jatkoin siivoamalla kauppaa. Vaikka loppuraskaudesta itkin, etten jaksa tällaista työn määrää, hän ei tuntunut ymmärtävän. Lopulta pitkän ja itkuisen suostuttelun jälkeen sain luvan lopettaa siivoamisen, jos en oikeasti muka jaksa. Äitiyslomalle jäätyäni aloin oireilla ahdistustani erilaisilla peloilla ja ne jatkuivat lapsen synnyttyä. Puolisoni ei tuntunut ymmärtävän ahdistustani – tai haluani hakea apua siihen. Siitä pidin kuitenkin kiinni ja silloin puolisoni loukkaantui ja hermostuikin, kun hain apua lapsemme syntymän jälkeen – kun hän ei riittänyt minulle.

Kun sain apua ja lapsi hieman kasvoi, puolisoni alkoi ehdotella keikkatöihin menemistä ennen opintojen jatkamista. En ollut itse ajatellut asiaa, mutta menin, koska halusin pitää puolisoni tyytyväisenä ja kantaa oman korteni kekoon taloudellisesti. Jatkoin opiskelua vuoden kuluttua lapsen syntymästä. Puolisoni patisti minua kokoajan keikalle ja opinnäytetyötä tekemään, jotta valmistuisin. Ennen valmistumistani puolisoni halusi lähteä lomamatkalle Kiinaan kahdestaan kanssani ja jättää lapsemme isoäidille hoitoon. En halunnut lähteä, mutta puolisoni vaati päästä lähtemään ja hoiti kaikki järjestelyt – minä lähdin mukaan, vaikka en halunnut lähteä. Lomamatka oli kamala ja viimeisenä iltana hotellissa sain paniikkikohtauksen. Puolisoni raivostui ja ilmoitti minun pilanneen koko loman ahdistuksellani. Minä toivoin vain pääseväni kotiin takaisin turvaan ja läheisteni luo.

Heti valmistuttuani menin töihin ja ostimme omistusasunnon, koska puolisoni halusi oman asunnon vuokra-asunnon sijaan. En itse ehtinyt pysyä kärryillä, kun elämässäni asiat menivät jatkuvasti lujaa vauhtia eteenpäin (opiskelu, valmistuminen, työskentely, pieni lapsi...). Puolisoni katseli asuntoja ja kävimme yhdessä sitten katomassa hänen valitsemiaan asuntoja. Puolisoni järjesteli asuntolainaneuvotteluja ja kävimme niissä sitten yhdessä tai hän yksinään. Löysimme pian asunnon, josta molemmat tykkäsimme ja ostimme sen. Pian muuttomme jälkeen puolisoni alkoi tehdä töissä vain yövuoroja. Inhosin jäädä yksin iltaisin kotiin ja joskus menimme siskolleni yöksi, mutta tästäkin sain kokea syyllisyyttä. Puolisoni mielestä aikuisen ihmisen tulee osata olla itsekseen eikä hänen tule turvautua muihin ihmisiin.

Useaan otteeseen halusin toista lasta, mutta puolisoni ei halunnut sillä hetkellä. Aina oli huono hetki, aina oli jokin syy, miksi ei. Itkin ja pyysin häntä hankkimaan kanssani toisen lapsen, mutta vastaus oli aina kielteinen, ”sitten kun…” Lopulta puolisoni sai päähänsä, että hän haluaa koiran ja minäkin innostuin ajatuksesta. Olisipahan ainakin jokin otus, jota helliä ja hoivata… Puolisoni päätti koiran rodun ja mahdollisesti näennäisesti hyväksytti rodun minulla. Hän hoiti kaikki ja järjestelyt ja kävi hakemassa koiran Etelä-Suomesta.

Tämän jälkeen selvisi, että puolisoni oli pettänyt minua työkaverinsa kanssa kahden vuoden ajan. Toimin heti parhaalta tuntuvan vaihtoehdon mukaan; asuntomme myytiin, muutimme erilleen ja halusin pois hänen luotaan. Puolisoni ei kuitenkaan halunnut lopettaa suhdettamme eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan, vaan vakuutteli ja vannoi rakkauttaan. Hän kertoi kuinka oli muuttunut mies ja halusi vain minut elämäänsä eikä ikinä enää kohtelisi minua väärin. Lupasi tehdä kanssani lapsen heti kun vain haluaisin, lupasi vaihtaa työpaikkaa, lupasi hakea apua seksiriippuvuuteensa, lupasi minun opiskella itselleni uuden ammatin… Ja lopulta minä annoin periksi. Yhtäkään lupauksistaan hän ei ole pitänyt.

Heti kun lupasin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, hän alkoi etsiä meille asuntoa. Nopeasti sellainen löytyikin ja muutimme taas yhteen. Kesällä puolisoni haluaa ulkomaille, menemme vaikka minä en halua. Puolisoni haluaa isomman asunnon, jotta hänen tyttärelleenkin on oma huone, joten ostamme isomman asunnon. Minä halusin lapsen, hän ei halunnut, minä halusin opiskella, hänestä se ei ollut järkevää. Vuosi sitten kerroin hänelle halustani elää hetki erillään ja oppia tuntemaan itseni. Hän ei antanut minun lähteä ennen syksyä ja kesän aikana hurmasi minut kaikella taidollaan. Minä jäin.

En enää tiedä kuka minä todella olen, mitä minä haluan, mikä minulle on tärkeää, mikä tekee minut onnelliseksi.

Sisäisestä lapsesta

Tietoisuus-taito ryhmässä olemme aiemmin puhuneet kahdesta mielen osasta. Toinen puoli elää hetkessä ja rakentaa jatkuvasti kokonaiskuvaa siitä, miltä kyseinen hetki näyttää, kuulostaa, maistuu, haisee ja tuntuu. Tälle puolelle nykyhetki on ajaton ja yltäkylläinen, ilo koetaan nykyhetkessä. Tämä puoli sallii meidän olla esteettömän taiteellisia ja kyvykkäitä empatiaan. Toinen puoli taas puhuu meille kokoajan. Se luokittelee informaation hierarkioiksi, esimerkiksi asioiksi, joista pidämme tai emme pidä. Lisäksi se kriittisesti arvioiden ja analysoiden vertaa meitä jatkuvasti kaikkiin muihin ihmisiin. Tämä tarinankertoja käyttää hyväkseen kielteisiä ominaisuuksiamme, kuten kateutta, pelkoa ja vihaa. Se nauttii saadessaan kitistä, valittaa, ja kertoa muille kuinka kamalaa kaikki on...

Tänään puhuimme siitä, kuinka meidän tulisi hyväksyä kaikki tunteet ja tuntemukset joita meissä nousee, vaikka ne olisivatkin hankalia tai vaikeita. Ikäviä tai epämiellyttäviä tunteita, ajatuksia, tuntemuksia jne on turhaa kieltää ja yrittää ajaa pois, vaan ne täytyy hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Sallia ne osaksi itseään.

Kun illalla tein meditaatio-harjoitusta, mieleeni nousu ajatus sisäisestä lapsesta. Näin mielikuvassani, kuinka sisäinen lapseni on turvaton ja kaipaa turvaa. Jotenkin minulle nousi ymmärrys siitä, että minussa on tämä turvaton lapsi sisälläni, jolla on näitä voimakkaita pelkoja ja joka kaipaa turvaa. Ymmärsin myös, että minussa on aikuinen sisälläni, joka voi lohduttaa tuota turvatonta lasta. Ei minun tarvitse pelätä tuota turvatonta lasta, joka huutaa apua, vaan voin antaa hänen olla ja tuoda pelkonsa esiin. Voin kuunnella häntä ja lohduttaa häntä. Minussa on nuo molemmat puolet sisälläni. Osaan ja uskallan hoivata pelokasta sisäistä lastani. Minun ei tarvitse pelätä itseäni.

P.S.
Sisäiseksi lapseksi kutsutaan sitä syvällä sisimmässäsi olevaa osaa, joka kokee ja ilmaisee syvimpiä emotionaalisia tarpeitasi, kuten turvallisuuden, luottamuksen, hoivan, kiintymyksen, koskettamisen jne tarpeita. Sisäinen lapsi on eloisa, energinen, luova ja leikkisä, mutta kantaa myös mukanaan lapsuuden kipuja ja tunne-elämän traumoja. Voimakas turvattomuus, yksinäisyys, pelko, viha, häpeä ja syyllisyys kuuluvat sisäiselle lapselle, vaikka nykyhetken olosuhteet olisivat laukkaisseet ne. Erityisesti useimmat voimakkaina koetut tunteet heijastavat sitä, miten reagoimme tai olimme reagoimatta kauan aikaa sitten, lapsuudessa. (Lainaus  sisäiseen lapseen liittyen on kirjasta Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta.)

Tietoisuus-harjoitus käytäntöön

Käytin tänään lastani hammaslääkärissä aamulla ja selvisin siitä kuten ”normaalitkin” vanhemmat. Lisäksi pyöräilin kaupunkiin lääkärin vastaanotolle. Alkumatkasta keskityin hengitykseeni, mutta sitten otin käyttööni tietoisuusharjoituksen. Kiinnitin huomioni aistihavaintoihin (mitä näen, mitä kuulen…), kehontuntemuksiin (tähän menikin matkasta melko suuri osa…), tunteisiin, ajatuksiin ja mielikuviin. Joka kerta, kun huomasin tarkkailevani taas hengitystäni, siirsin huomioni takaisin siihen, mihin olin jäänyt aiemmin tarkkailuharjoituksessani. Pääsin ihan mukavasti perille asti.

Lääkäri oli luottavainen ja uskoi vakaasti siihen, että selvitän pelkotilani ja pystyn elämään normaalia elämääni taas. Puhuimme hieman psykoosista, mutta lääkäri ei nähnyt, että olisin psykoottinen. Hänen näkemyksensä oli, että mieleni kamppailee nyt pelkoja vastaan ja olen tällä hetkellä pelkojeni päällä – en niiden vietävänä.

Illalla tein kehomeditaation. Harjoitusta aloittaessani olin surullinen ja minua itkettikin. Harjoitusta jatkaessani huomasin oloni rauhalliseksi ja jopa turvalliseksikin. Harjoituksen aikana mieleeni nousi pelottavia ja epämiellyttäviä ajatuksia ja mielikuvia, mutta annoin niiden mennä menojaan. Huomasin ne ja hyväksyin ne lempeästi omikseni, jonka jälkeen annoin niiden mennä menojaan. Loppu vaiheessa harjoitusta tunsin sydämen lisälyönnin. Hätkähdin ”ei kai taas…”. Oloni oli jälleen surullinen ja masentunut. Mutta ne ovat osa minua, eivät edes (TUTKITUSTI) vaarallisia…
Harjoituksen lopuksi sanoin itselleni ”olen turvassa, hyväksyn itseni”.

Pelottaa välillä kovastikin, etten löydä enää rauhaa ja nautintoa elämästäni. Toisena hetkenä käy mielessä valoisia, kannustavia ajatuksiakin. Toivon niin kovasti, että olen vahvempi kuin pelkoni.

Tietoisuus-taito

Eilen aloitin tietoisuus-taito ryhmässä. Olen jo tehnyt viikon ajan kotona kehomeditaatio-harjoituksen päivittäin, mutta eilen aloitin lisäksi tuossa ryhmässäkin. Kehomeditaatiossa käydään tietoisesti läpi koko kehon tuntemukset, samalla tiedostaen harjoituksen aikana esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tärkeää harjoituksessa on hyväksyvä tietoinen läsnäolo eli hyväksytään kaikki mitä tällä hetkellä on, takertumatta mihinkään erityisesti kiinni.

Takaisin tietoisuus-taito ryhmään… Alku ei ollut paras mahdollinen, koska minua jännitti ja pelotti mennä mukaan ryhmään. En tajunnut käydä wc:ssä ennen ryhmän alkua ja heti kun aloitimme, minulle tuli kova vessahätä. Yritin keskittyä asioihin, joita ryhmänvetäjä meille kertoi, mutta vessahätä hankaloitti olemistani. Esittelimme itsemme ja kun minun vuoroni tuli, kerroin tarpeestani päästä wc:hen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minua alkoi itkettää kaikkien nähden, mahdollisesti siksi, että minua nolotti ja hävetti. Tunsin itseni muita ryhmään osallistuvia ”hullummaksi” ja se söi itsetuntoani…

Wc:ssä käynnin jälkeen kykenin taas keskittymään paremmin. Puhuimme ryhmässä siitä, kuinka ihmisellä on mahdollisuus valita tekemisen ja olemisen välillä. Tekemisen tilassa huolehdimme ja murehdimme ja ”höpötämme” jatkuvasti jotakin, kun taas olemisen tilassa elämme hetkessä ilman murheita ja huolia (erittäin lyhyesti sanoen). Saimme tehtäväksi yrittää elää hetkessä (eli valita olemisen tilan). Tätä voi harjoitella havainnoimalla (tuomitsematta ja mihinkään havaintoon erityisesti kiinnittymättä), mitä aistihavaintoja, kehontuntemuksia, tunteita, ajatuksia ja mielikuvia tietoisuudessa nykyhetkessä ilmentyy.

Tänään aloittaessani kehomeditaatiota, huomasin oloni tympääntyneeksi ja hieman ärtyneeksikin. Jatkaessani harjoitusta, havaitsin ajatuksen ”en osaa tehdä tätä oikein, olen huono tässä…” En luota siihen, että osaisin olla hetkessä oikein… kuinka kauan esimerkiksi havainnointia harjoitellessa tulee keskittyä aistihavaintoihin, entäpä kehontuntemuksiin jne? Entäpä jos en huomaa mitään ajatuksia tai mielikuvia juuri sillä hetkellä? Tehdessäni kehomeditaatiota (cd-levyltä tulevan ohjeistuksen mukaan), huomaan, etten ole keskittynyt hengitykseen lainkaan: olen vain miettinyt kättäni tai sitä, osaanko nyt havainnoida ja toimia oikein vai teenkö kaiken aivan väärin… Olo tuntuu kurjalta ja koen itseni epäonnistuneen… Epäilen, etten saa tästä mitään hyötyä ja stressaannun (koska ajattelen, etten koskaan pääse ahdistuksestani tai opi elämään sen kanssa).

Mutta positiivisesti ajatellen, tänään kävelin itsekseni muutaman kilometrin matkan ja eräässä vaiheessa huomatessani, ettei muita ihmisiä ollut läheisyydessä, tunsin pelon hiipivän tajuntaani. Heti kuitenkin nousi mieleeni ajatus ”en tarvitse muita ihmisiä tuomaan turvaa, pärjään aivan hyvin itsekseni. Minulla ei ole mitään hätää”. Kävin myös itsekseni kaupungilla ja kaupoissakin, enkä antanut ahdistuksen haitata menoani lainkaan.

Asiasta kolmanteen: mieheni on puhunut paljon ulkomaille matkustamisesta perheenä ensi kesänä. Sehän tarkoittaa lähtemistä kauas kotoa ja vieläpä lentokoneella!!! Ahdistaa ja ärsyttää koko ajatus, etenkin tällä hetkellä, kun tuntuu, että normaali arkikin ahdistaa. Tiedän, etten saisi antaa pelon estää minua tekemästä asioita, joita haluan tehdä elämässäni, mutta se on vaikeaa. Huomasin muuten juuri, että pelkään paniikkia ja pelkoa itseään… en pelkää lentämistä vaan sitä, että siellä ylhäällä iskee paniikki. Anafylaksiaa kyllä pelkään ihan vaan sinä itsenään… eli kuolemaakin siis pelkään. Mahtavaa!!!

Täytyy myös muistaa toistaa itselleen usein "hyväksyn itseni"... tällainen ohjeistus on saatu.

Ahdistuksesta ja ilon metsästämisestä

En ole kirjoittanut vähään aikaan, koska olen yrittänyt hoitaa itseäni (ja kotiakin välillä). Jouduin jäämään pois töistä, koska töissä käyminen aiheuttaa niin valtavaa ahdistusta tällä hetkellä... Minusta tuntuu, etten nyt osaa hyödyntää terapiassa oppimaani selviytyäkseni ahdistukseni ja paniikkioireiluni kanssa. Tiedän, että ahdistukselle ei saisi antaa valtaa, tai se saa suuremmat mittakaavat kuin alkujaan, mutta se tuntuu hankalalta. Tuntuu hankalalta tehdä asioita, jotka oikeasti aiheuttavat hädän tunteen ja pelkoa. Eilen kuitenkin päätin, että yritän kohdata ahdistustani ainakin kerran päivässä, tekemällä asioita, joiden tiedän aiheuttavan ahdistusta.  

Eilen ajoin autolla työterveyshuoltoon ja takaisin itsekseni, vaikka koen autolla ajamisen erittäin hankalaksi. Yritin ajatella, että ”ei minulla ole mitään todellista hätää, vaan hätä on vain omassa ajatuksessani. Voi aivan hyvin ajaa autolla ilman paniikkituntemusta, koska minulla ei ole mitään hätää oikeasti.” Selviydyin kuin selviydyinkin tehtävästä! Lisäksi kävin pyörällä kirjastossa ja kaupassa yksin! Jei! Nämä ovat pieniä asioita monelle, mutta suuria asioita minulle tällä hetkellä. Illalla sitten alkoi tulla rytmihäiriöitä runsaasti. (Minulla on jo aiemmin todettu hyvänlaatuisia lisälyöntejä.) Kuin luin iltasatua pojalleni, tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt tai jotain vastaavaa ja tuntui, kuin taju olisi ollut lähdössä. Säikähdin. Kun menin makuulle iltasadun lukemisen jälkeen, tuntui kuin rintaani olisi puristanut ja kipu olisi säteillyt kaulalle. Säikähdin, että saan sydänkohtauksen. Mieheni rauhoitteli minua sanoen että ” sinulla on terve, nuori sydän, et sinä mitään sydänkohtausta voi saada. Ei sinulla ole mitään hätää.” Rytmihäiriöt kuitenkin jatkuivat ja olo alkoi olla jo niin inhottava, että päätin ottaa Propralia (beetasalpaajaa, jota käytän tarvittaessa). Lääkkeen oton jälkeen tuntui, että kehoni tärisi ja paniikin tapainen tunne valtasi minut. Rauhoitin itseäni sanomalla itselleni, ettei minulla ole mitään hätää oikeasti. Siinä makoillessani, lääke alkoi vaikuttaa, oloni rauhoittui ja nukahdin. Yöllä heräsin tunteeseen, että sydämeni alkoi taas tykytellä ja rintakehälleni levisi raskas, painava tunne, samoin hengitykseni alkoi muuttua pinnalliseksi (ilmeisesti lääkkeen vaikutus alkoi loppua…). Jouduin taas rauhoittelemaan itseäni ja hetken valvottuani, olen nukahtanut taas.

Tänään aamulla herättyäni, oloni oli edelleen hankala ja rintakehällä oli painon tunne. Päätin kuitenkin jatkaa suunnitelmani mukaan, eli aikomuksenihan oli kohdata ahdistukseni ainakin kerran päivässä. Niinpä lähdin koiran kanssa lenkille ja vaikka oloni oli hankala ja ajatukset pyörivät hengityksessä ja sydänkohtauksessa, kävelin poispäin kodilta. Kävelin reittiä, joka tuntuu ahdistavalta. Kävelin reitin kolme kertaa, minkä aikana ahdistukseni hieman väheni. Yritin viedä ajatukseni pois hengityksen ja sydämen seuraamisesta, kuuntelemalla lintujen laulua, puistosta ja koulun pihalta kantautuvia lasten ääniä, seuraamalla ohi kulkevia ihmisiä ja koiraani. Kotiin palattuani, tein noin puolen tunnin mittaisen kehomeditaation, koska olen ajatellut myös jatkaa tietoisuusharjoituksien tekemistä. Niiden tekeminen on jäänyt kokonaan pois jostain syystä (laiskuutta…) tässä matkan varrella.

Olen lukenut kirjaa ”Ilon psykologia”. Ilon psykologiassa lyhykäisesti kerrottuna sanoma oli se, että ihminen itse voi päättää miten elämässä suhtautuu asioihin ja tietoisesti muokata (harjoitusten avulla) psyykettä näkemään asiat positiivisemmin.

1. Ystäväharjoituksessa ideana on toimia itsensä ystävänä ja kannustaa ja lohduttaa itseään ystävän tavoin, silloin kun oma sisäinen puhe syyttää ja tuomitsee.

2. Huomion siirtämistä voi harjoitella havainnoimalla jotain kohdetta 20-30 sekuntia, minkä aikana sinussa lähtee liikkeelle ns. mielleyhtymiä sen perusteella, mitä tarjoat psyykelle. Psyyke alkaa siis automaattisesti liittää huomion kohteena olevaan esineeseen muistikuvia ja tunnelmia. Huomiosi siirtäminen toiseen paikkaan herättää taas uusia mielleyhtymiä.

3. Omaa sisäistä höpötystään voi muuttaa rakentavammaksi korvaamalla ”mutta”-sanan ”ja”- sanalla, esim. ”On todella ihana päivä, mutta kun pelkään ensi viikon syöpätestiä.” > ”Mahtavan aurinkoinen päivä, ja voin olosuhteisiin nähden todella hyvin.”

4. Irti päästämisen taitoa voi harjoitella puristamalla käden nyrkkiin ja jännittämällä koko kehoa. Purista, jännitä ja sitten vapauta. Samalla kun jännität kehoasi, toista mielessäsi, miten vaikeata sinulla on. Kun avaat jännityksesi ja hengität ulos, anna samalla vaikeiden asioiden etsiä oman tiensä ja valua sinusta ulos.

5. Kiitollisuuspäiväkirjaan kirjoitetaan illalla muistiin päivän aikana tapahtuneita mukavia asioita. Havainnoi sitä luonnollista ja hyvää, joka on jo olemassa elämässäsi ja joka ikään kuin tulee sinua vastaan päivän aikana. Kirjoita muistiin, miten asiat ovat päivän aikana onnistuneet ja miten paljon hyvää ja mukavaa sinulle on tapahtunut.

6. Tulevaisuuskirje kirjoitetaan esim. hyvälle ystävälle sitä kuitenkaan lähettämättä. Kuvittele, että siirryt pari kolme vuotta ajassa eteenpäin ja elämäsi on aivan loistavassa kunnossa. Kuvaa yksityiskohtaisesti, missä elät, mitä teet, minkälainen olotilasi on. Kerro myös hieman menneisyydestäsi, varsinkin siitä, miten selvisit vaikeuksistasi. Kirjoita kenen kanssa elät ja miten vietät tyypillisen päiväsi. Kirjoita avoimin mielin ja sillä tavalla, mitä sydämesi haluaa juuri nyt. Älä ole liian realistinen, vaan anna luovan mielesi saada ilmauksen.

7. 10.000 euron harjoituksessa ideana on yhden päivän ajan etsiä tietoisesti hyviä asioita ja myönteisiä näkökulmia asioihin, joita päivän aikana kohtaat (palkintona kuviteltu 10.000 euroa). Tarkoitus on vain ja ainoastaan kokeilla ja yrittää nähdä eteen tulevat asiat myönteisessä, rakentavassa ja innostuneessa valossa. On sallittua reagoida negatiivisesti, mutta sen jälkeen aktivoit tietoisesti myönteisyyttä ja iloa.

Nyt lähden kuuntelemaan musiikkia, jos se vaikka rentouttaisi oloani!

Mietteitä...

Tulit lähelleni huomaamatta.

Kuinka en huomannut tuloasi?

Otit kiinni kädestäni varoittamatta.

Pidän kiinni kädestäsi, vaikka pelottaa.

-M-

Olen jäänyt pelkojeni vangiksi.

Ne ympäröivät minut päivisin ja vievät mukanaan.

Ne herättävät minut öisin ja pakottavat kuuntelemaan.

Olen vankilassa, jonka peloillani rakensin.

-M-

Sinua pelottaa.

Kerrot sen minulle hiljaa, niin etteivät muut kuule.

Pelko pyörii päässäsi ja puristaa rinnassasi.

Pelko pistelee käsissäsi ja lamaa hengityksesi.

Minäkin pelkään.

Sanon sen sinulle ääneen ja häpeilemättä.

Kaikilla on omat pelkonsa, ne kuuluvat elämään.

Niiden kanssa täytyy osata kulkea eteenpäin.

Sinulla ei ole mitään hätää.

Mitään pahaa ei tapahdu nyt.

Voit olla rauhassa ja tarkastella pelkoasi kauempaa - turvallisesti kanssani.

Kunpa voisin uskoa sanoihini itsekin...

-M-

Yksin olemisen pelko

Olen ahdistunut. Ahdistusta aiheuttaa yksin oleminen, pelkään tunnetta, etten saa happea. Yksin oleminen on erittäin hankalaa, tuntuu että tarvitsen jonkun toisen ihmisen lähelleni tuomaan turvaa. Miksi tarvitsen toisen ihmisen tuomaan turvaa? Itsehän minä itseni rauhoitan kuitenkin paniikkikohtauksen iskiessä, ei kukaan muu. Itsehän minä tuon itselleni rauhan, ei kukaan muu. Miksi en riitä itselleni?

Eräänä iltana mieleeni tuli ajatus, pelko läheisteni menettämisestä. Että jäisin yksin, ettei minulla olisi ketään tuomassa turvaa. Ketään, joka haluaisi olla kanssani, tai auttaa minua. Välillä tulee myös mieleen pelko, ettei kukaan pysty auttamaan minua – tuomaan minulle turvaa. Koen oloni niin turvattomaksi ja pelokkaaksi. Jos ahdistus ei ole todellinen tunne vaan peitetty tunne, silloin tunteeni on pelko, turvattomuus. Mitä minä pelkään? Pelkään jääväni yksin. Pelkään, ettei kukaan rakasta minua.

Pelosta käsin haluaisin, että ympärilläni olisi paljon ihmisiä, jotka osoittaisivat minulle pitävänsä minusta ja haluavansa olla seurassani. Kaipaisin ystäviä, rakkaita, läheisiä. Ystäväni eivät juuri koskaan soittele minulle, minä olen melkeinpä poikkeuksetta se, joka ottaa yhteyttä. Silloinkin voi olla, ettei ystäväni vastaa, eikä myöhemmin soita edes takaisin. Tuntuu toistuvasti, ettei minulla ole ystäviä. Joudun muistuttamaan itseäni ystävistä, joita minulla on – vaikkei heistä kuulukaan mitään. Ovatko he silloin edes ystäviä? Siskoni minulla on, mutta siskoaanhan ei voi valita… siskoksi on syntynyt, sitä tehtävää ei ole valinnut ja joskus ajattelenkin, etteivät siskonikaan haluaisi minua seuraansa. Ajattelen heidän kokevan minut epämiellyttäväksi ja ankeaksi seuraksi. Tiedän sisimmässäni heidän rakastavan minua, mutta uskon heidän kokevan minut rasitteeksi, raskaaksi taakaksi.

Puolisoni minulla on, mutta hänen aikaisemman uskottomuutensa seurauksena luottamukseni häneen ei ole ehjä. Hänestä minä kuitenkin eniten haen ja saan turvaa. Tuntuu välillä, etten pysty olemaan hänestä erossa lainkaan. Olen taantunut lapseksi ja hän on kuin isä, jota en voi päästää läheltäni kokematta turvattomuutta, pelkäämättä.

Kaipaisin elämääni myös vanhempaa. Isäni kuoltua lokakuussa 2012, menetin läheisemmän vanhempani. Äitini ei ole myötäelävä vanhempi. Äitini ei osaa olla vanhempi, tavalla jota omalta äidiltäni kaipaisin. Myös menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat ajaneet meidän tunteellisesti kauas toisistamme. On vaikea rakentaa suhdettamme uudelleen vaikka haluaisinkin, koska perustus on jo niin vaurioitunut.

Ahdistukseni tällä hetkellä on siis turvattomuutta ja pelkoa - yksin olemisen pelkoa. On masentavaa, kun ei aikuisena ihmisenä koe pärjäävänsä omillaan. On turhauttavaa olla riippuvainen toisista ihmisistä. Haluaisin kyetä olemaan itsenäinen, tekemään omia ratkaisuja ja menemään yksin, minne haluan mennä…

Mindfulness

Usein tuntuu, etten osaa elää tässä hetkessä, vaan murehdin ja huolehdin menneitä ja tulevia asioita. Olen kuullut moneen kertaan terapeutiltani, että hyötyisin Mindfulness-harjoituksista. Mindfulnesshan on yksinkertaisesti hyväksyvää tietoista läsnäoloa hetkessä, elämistä tässä ja nyt. Mindfulnessin tarkoituksena on huomata, mitä juuri tässä hetkessä tapahtuu ja mitä omassa päässä liikkuu, arvioimatta ja arvostelematta mitään. Se on stressinhallintaan oiva työväline, ja minulla siis tuohon ahdistukseeni.

Yleensä teen jonkinlaisen hengitysharjoituksen kotona tuolissa istuen, mutta läsnä olemisen taitoa voi harjoitella muutoinkin. Esimerkiksi minkä tahansa päivittäisen askareen (hampaiden harjaamisen, peseytymisen, pukeutumisen, ruuanlaiton, siivoamisen jne.) voi suorittaa tietoisesti läsnä ollen. Keskittymällä tietoisesti askareen aikana jokaiseen kehon tuntemukseen, jokaiseen heräävään tunteeseen, huomaamalla jokaisen ajatuksen joka nousee, ja hyväksymällä ne kaikki lempeästi.

Voisi luulla, että hengittäminen on helppoa ja automaattista, mutta ei se aina ole niinkään. Minulla hyperventilaatio-kohtauksen jälkeen on ollut ajatukset jatkuvasti hengityksen tarkkailussa ja kontrolloin hengitystäni toistuvasti. Tänään tein (jälleen kerran) ”Mielekkäästi irti masennuksesta: tietoisen läsnäolon menetelmä” –kirjan mukana olevalta cd-levyltä kolme hengitysharjoitusta. On mielenkiintoista huomata, että harjoituksen ajan pystyn olemaan säätelemättä hengitystäni huomattavasti paremmin kuin muulloin. Mistähän tämä johtuu? Harjoituksen aikana mieleen tulee kaikenlaisia mielikuvia ja ajatukset lähtevät välillä harhailemaan, mutta kykenen palauttamaan ajatukset takaisin hengitykseeni. Pelottavatkaan mielikuvat, joita tulee mieleeni, eivät saa minua lopettamaan harjoitusta, vaan teen sen loppuun asti. Ja huomaan mielikuvien häipyvän pois harjoitusta jatkaessani. Sen sijaan ahdistava tunne rintakehällä tuntuu hankalalta, mutta hyväksyn sen ja annan sen olla siinä – aivan rauhassa. Tuntemukset ja ajatukset muuttuvat jatkuvasti, ne eivät pysy kovin kauan samanlaisina, ja niinpä ahdistava paineen tunne rintakehäni päälläkin sulaa pois, kun jatkan harjoitusta. Hyvä harjoitus!

(Suomen mielenterveysseuran sivuilla on kerrottu hyvin mindfulnessista, jos haluat käy lukemassa täältä) 

Tuoltahan löytyi myös mielestäni erittäin mielenkiintoinen Oiva-hyvinvointiohjelma, johon aion kyllä tutustua tarkemmin.

Ahdistuksesta

Ahdistus rajoittaa elämääni vaihtelevasti. Toisinaan kun ahdistus on voimakasta, elämäni on rajoittunutta. Toisinaan, kun ahdistus on taka-alalla, voin elää melkeinpä normaalia elämää. Tällä hetkellä ahdistus on melko voimakasta ja elämäni on "hieman" rajoittunutta... Voin kertoakin, mitä rajoituksia ahdistus tällä hetkellä tuo elämääni.

1. En voi lähteä yksin kovin kauas kotoa, edes kävelylle. Koiraa ulkoiluttaessani pysyttelen kodin läheisyydessä. Missään nimessä en kykene menemään asutusalueen ulkopuolelle, koska siellähän ei luonnollisestikaan ole muita ihmisiä... ja mistä saisin sitten apua, jos tulee hätä... Läheisen ihmisen kanssa voin lähteä kauemmas kävellen, mutta silloin täytyy olla rauhoittavaa lääkettä taskussa varalta... Töihin menokin ahdistaa tällä hetkellä, koska sinnehän täytyy mennä "yksin", siis ilman läheisiä kuuntelijoita ja tukijoita...

2. En matkustele usein, ja kun matkustan, se vaati uskomatonta psyykkistä työtä ja rauhoittavia lääkkeitä. Viime vuonna tuli matkusteltua erikoisen paljon: keväällä kävin Rodoksella ja syksyllä Mallorcalla, lisäksi kesällä kävimme Tukholmassa laivalla. Lentäminen on aivan kamalaa. Kun kone nousee ilmaan, sieltähän ei siis pääse pois. Ei voi sanoa, kun tuntuu siltä, että "Hei, nyt mää kuule haluan pois täältä...". Se ei onnistu, joten se on aivan kamala paikka. Tulee paniikki, kun ei pääse ulos sieltä koneesta, kun tahtoo. Otankin aina rauhoittavan ennen lentoa. Ja ennen matkaa teen mindfulness-harjoituksia. Laivalla matkustaminen on hieman helpompaa...kun vakuuttelee itselleen toistuvasti, että "Kyllä tänne saadaan apua, jos tulee hätä...". Mielikuvissani näen helikopterin saapuvan hakemaan minua, jos hätäni on erittäin suuri (tottakain tiedän, ettei helikopteri oikeasti tule hakemaan minua, mutta ajatus helpottaa...).

Vasta kävimme Levillä laskettelemassa (ja siis Levihän sijaitsee korvessa!). Siellä ei ole sairaalaa aivan heti näkösällä ja sieltä on piiiitkä ajomatka (jos tulee hätä) lähimpään sairaalaan (Rovaniemelle?)... Siellä sai olla sitten sydän syrjällään koko matkan ajan ja rahoitella itseä paniikkikohtauksien varalta... Haluaisin toki matkustella, mutta ahdistus on bitch.

3. Autolla ajaminen pelottaa. Ajelen kyllä pikkuteitä, mutta mootoritiet on nou, nou. En tiedä mikä siinä pelottaa, mutta en vaan pysty menemään sinne motarille. Olen kyllä yrittänyt useampaankin kertaan, mutta ei onnistu. Paniikki iskee jo ennen kuin olen edes päässyt moottoritielle. Pikkuteidenkin ajaminen tällä hetkellä ahdistaa, koska pelkään siis tuota hyperventilaatiokohtausta, etenkin yksin ollessani. Kun ajelen yksin autolla esim. töihin, silloin on otollinen tilaisuus paniikikohatukselle (vaikka ajelisinkin pikkuteitä....). Pystyn kyllä ajamaan autoa, kun joku toinen istuu vieressä, mutta yksin se pelottaa.

4. En syö tiettyjä ruoka-aineita, esim. pähkinät, kala, jotkut hedelmät (kiwi), äyriäiset ovat kiellettyjen listalla,  samoin kofeiini. Pelkään anafylaktista reaktiota, ja nämä raaka-aineethan ovat mielestäni helposti allergisoivia... Olen yrittänyt väillä syödä kalaa ja pähkinöitä (koska ne ovat terveellisiä), mutta joudun taistelemaan ahdistuksen kanssa niitä syötyäni, joten tällä hetkellä, kun ahdistus on muutenkin voimakasta, olen jättänyt ne taas kokonaan pois.

5. Lääkkeiden käyttäminen pelottaa. Edelleen kyseessä on anafylaksian pelko. Pelkään että olenkin allerginen esim. antibiootille ja kurkkuni turpoaa umpeen, jos otan lääkettä. Jos minulle määrätään antibioottikuuri tai joudun ottamaan rokotteen, ahdistus on järjetön. Pelottaa ihan kamalasti.

6. En käytä hissiä ahtaanopaikankammon vuoksi. Siis jos hissi jäisi jumiin kerrosten väliin, enkä pääsisi pois hissistä, sekoaisin. Aivan varma paniikki. Töissä joudun kuitenkin käyttämään hissiä ajoittain pakostakin, ja silloin rauhoittelen itseäni ja valitsen aina varmistetun hissin.

Nämä nyt tulivat mieleen aivan heti. Arjessa tulee kuitenkin vastaan muitakin tilanteita, jotka aiheuttavat ahdistusta ja päänvaivaa...

Kaikkein hulluinta tässä kuitenkin on se, että kaikki pelkoni ovat todellisuudessa aiheettomia:

1. Hyperventilaatioon ei kuole. Se on paniikkikohtaus, joka menee ohi. Korkeintaan menetän tajuntani, mutta kun hengitykseni tasaantuu, tulen taas tajuihini. (Tajunnan menettäminenhän muuten myös pelottaa...)

2. Pienenä matkustelin perheeni kanssa ja murrosiässä siskoni kanssa ympäriinsä lentäen ja autolla, eikä mulla ollut mitään ongelmia tai ahdistusta. Sitten ykskaks päätin ruveta pelkäämään. Oikeastaan pelko tuli Kiinan-matkan yhteydessä... Matka oli ensimmäinen yhteinen matka puolison kanssa ja päätimme lähteä omatoimimatkalle Kiinaan... no kaikki ei mennyt ihan putkeen ja jouduttiin varkaudenkin kohteeksi, lisäksi juuri kukaan ei puhunut englantia ja lentomatka oli aivan tajuttoman pitkä ja oli ilmakuoppia... Mutta tuo varsinainen pelko (etten pääse pois koneesta, kun haluan) tuli siitä, kun Roomaan matkustaessani, sain lentokoneessa paniikkikohtauksen ihan ykskas...

3. En tiedä miksi autolla jaminen pelottaa... Kerran ajoin moottoritiellä ja aura-auto puski märät lumet suoraan mun tuulilasiin, etten nähnyt mihin menen vaan ajelin jonkin aikaa sokkona. Lisäksi autolla ajaessa on tullut tuntemus, että selkään isketään puukolla (hirveä vihlaisu) ja pelkäsin että saan sydänkohtauksen tai jotain... Ja vielä muita sydäntuntemuksia ja rinnanpuristusta on tullut ajaessa, että johtuiskohan pelko näistä..?

4. ja 5.  En ole oikeasti allerginen millekään. En millekään.

6. On mahdollista, että hissiin jää jumiin, mutta ei siinä ole mitään hätää. Kyllä joku auttaa sieltä pois... joskus... sieltä ei lopu kuitenkaan ilma, eikä siellä ole mitään hätää, vaikka kestäisikin avun saanti hieman aikaa...paitsi jos iskee vessahätä...

Nyt mun pitää lähteä töihin (kahden viikon loman jälkeen) ja pelottaa kamalasti, että töissä tulee hyperventilaatiokohtaus tai jokin muu paniikintunne.... Ja siis joudun ajamaankin 10km töihin ja takaisin sitten töiden jälkeen... Että tässä ahdistusta taas kerrakseen. Ja nämähän ovat siis aivan tavallisia asioita, mitä jokainen tekee joka päivä - mutta mulle ne aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta!

Hyperventilaatiosta

Ajattelin vielä jakaa tällaisen hyvän ohjeistuksen hyperventilaation varalle (ohje täältä).

1. Aseta toinen käsi vatsan päälle kylkiluiden alapuolelle ja toinen käsi rintakehän päälle.

2. Hengitä syvään nenän kautta. Anna ilman työntää maha ulos, mutta pidä rintakehä paikoillaan.

3. Hengitä ulos yhteen puristettujen huulien välistä ja paina vatsan päällä olevalla kädellä ilma ulos hitaasti.

4. Toista hegitystä 3-10 kertaa hengitystäsi laskien. Sisäänhengittäessä laske hitaasti seitsemään ja uloshengittäessä hitaasti 12:een. Tai jos tämä tuntuu vaikealta, laske sisäänhengittäessä neljään ja uloshengittäessä seitsemään.

5. Purista uloshengittäessä huulet yhteen samalla tavoin kuin viheltäessä ja hengitä ulos suun kautta. Voit myös painaa toisen sieraimen kiinni ja hengittää vain toisen sieraimen kautta.

Vaihtoehtoisesti voit kokeilla paperipussiin hengittämistä. Hengitä paperipussiin kuudesta kahteentoista kertaa normaalisti. Kun hengityksesi on hallinnassa, kokeile hengittää ilman pussia. Jos sinulla ei ole paperipussia, voit käyttää omia käsiäsi. Aseta kätesi kuppimaisesti suun ja nenän eteen ja hengitä käsien muodostamaan kuppiin.

Yksi tapa on myös pureskella karkkia. Pure karkkia kerran ja hengitä ulos rauhallisesti. Pure karkkia toisen kerran ja hengitä rauhallisesti sisään. Toista.

Samalla kun rauhoitat hengitystäsi, voit rauhoitella itseäsi sanallisesti. Sinulla on paniikkikohtaus, eikä siihen kuole. Se menee ohi. Sinulla ei ole mitään hätää. Rahoitu, sillä sinulla ei ole mitään pelättävää, ei mitään hätää. Tämä on vain paniikkikohtaus ja se menee kohta ohi. Hengitä vain aivan rauhassa. Sinulla ei ole mitään hätää.

TÄRKEÄÄ!!!!!

ÄLÄ KOSKAAN HENGITÄ MUOVIPUSSIIN TAI MIHINKÄÄN MIKÄ VOI AIHEUTTAA TUHKETUMISEN.

MIKÄLI OIREET JATKUVAT YLI 30 MINUUTTIA TAI NIIHIN LIITTYY MUITA OIREITA, KUTEN KIPUA TAI TUNTOPUUTOKSIA ALARAAJOISSA, HAKEUDU LÄÄKÄRIIN.

Hei!

Ajattelin aloittaa kertomalla sinulle hieman itsestäni. Olen 31-vuotias perheellinen, työssäkäyvä nainen Pohjois-Suomesta. Muutoin elelen tavallista elämää, mutta arkeani (ja juhlaanikin) hankaloittaa ahdistuneisuushäiriö eri muodoissaan. Välillä ahdistus on voimakkaampaa ja tuntuu hallitsevan elämääni ja minua, välillä puolestaan tuntuu, että minä olen se joka hallitsee eikä ahdistus. Sain ensimmäisen kerran paniikkikohtauksen lukioiässä (ehkä ollessani 16 tai 17), joten luulisi että olen jo sinut ahdistukseni kanssa, mutta näinpä ei asia aivan ole.  Välillä on tietenkin jaksoja, jolloin ahdistus siirtyy taka-alalle, mutta sitten ykskaks olenkin taas ahdistuksen vallassa.

Voimakasta, työkykyä haittaavaa ahdistustakin olen kokenut. Ensimmäisen kerran ahdistukseni oli voimakasta vuonna 2006, kun odotin  esikoistani, ja ahdistus vain voimistui synnytykseni jälkeen. Tuolloin ahdistuin pelottavista ajatuksista, joita pakkoajatuksiksikin kutsutaan. Hain apua ahdistukseeni ja lääkityksen avulla ahdistukseni hieman helpottikin, mutta pakkoajatuksista pääsin vasta psykoterapian avulla. Vaikka syyni aloittaa psykoterapia oli pakkoajatukseni, jatkoin terapiaa muidenkin asioiden vuoksi. Oli paljon asioita, joita minun täytyi käsitellä ja ahdistusta, jota täytyi työstää. Terapian aikana ehdin valmistua ammattiini ja hankkia työpaikan sekä elää arkea perheeni kanssa. Keväällä 2011 tuli aika lopettaa terapia ja olin innoissani terapian päättymisestä. Koin pystyväni jatkamaan ilman terapeuttini tukea, häneltä oppimieni selviytymiskeinojen turvin.

Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin elokuvissa... Pian terapian päättymisen jälkeen sain selville, että puolisollani oli ollut pitkään kestänyt seksisuhde työkaverinsa kanssa. Olin shokissa. En ollut koskaan edes ajatellut mahdollisuutta, että mieheni voisi pettää minua. Luotin häneen kuin kallioon. Kun muutimme erillemme, tunsin oloni vahvaksi ja määrätietoiseksi. Sitten se kuitenkin iski, ahdistus. Pakkoajatuksia. Paniikkikohtauksia. Hain taas apua, mutta tällä kertaa lääkitys vain pahensi tilannettani. Lopetin lääkityksen nopeasti lääkärin suostumuksella tietenkin, ja otin yhteyttä terapeuttiini. Jatkoimme terapiaa. Samoihin aikoihin rakas ystäväni kuoli syöpään, ja sekin vain lisäsi ahdistustani.

Pakkoajatukset vähenivät, kun sain purettua vihaani terapiassa. Sisälläni kuohui ja olin vihainen puolisolleni, äidilleni, maailmankaikkeudelle… Käsittelimme terapiassa suurimmalti osin uskottomuuden esiin nostamaa turvottomuuden tunnettani. Myös heikko itsetuntoni vaati työstämistä. Puolisoni ei kuitenkaan antanut asioiden mennä, kuten minä olin suunnitellut, vaan halusi että jatkamme elämää perheenä. Hän vakuutteli usean kuukauden ajan rakkauttaan minulle, eikä jättänyt minua rauhaan. Lopulta annoin yksinäisyydelle ja turvattomuuden herättämälle ahdistukselleni periksi ja otin puolisoni takaisin rinnalleni. Muutimme takaisin yhteen. Jouduin jäämään töistä pitkälle sairaslomalle, koska ahdistukseni oli niin voimakasta etten kyennyt keskittymään työhöni. Yritin hoitaa itseäni ja mielenterveyttäni. Solmin hoitosuhteen terapeuttini lisäksi mielenterveystoimistoon, josta sain tarvittaessa lääkärin apua ja kannanoton työkykyyni.

Toipumiseni romahdutti kuitenkin isäni yllättävä ja tapaturmainen kuolema sykyllä 2012. Tuntui, että sekoan lopullisesti. Pelkäsin meneväni psykoosiin, pelkäsin etten enää kestä enempää. Hyvän tukiverkon avulla pystyin kuitenkin nousemaan takaisin jaloilleni - ilman lääkitystä, terapian ja lähipiirini avulla. Tai kyllähän minä välillä jouduin ottamaan rauhoittavaa lääkettä, mutta vain erittäin harvoin. Isäni kuolema oli todella raskas, koska välini äitiini ovat etäiset. Tuntui kuin olisin menettänyt ainoan vanhempani, joka minulla oikeastaan oli. Vanhemman, joka välitti ja eli rinnallani. Äidistäni minun täytyy kertoa sinulle myöhemmin enemmän.

Isäni kuoleman jälkeen ahdistukselleni ei näyttänyt tulevan loppua. Itkin ja olin epätoivoinen. Jotta en vieraantuisi täysin työelämästä, palasin työhöni asteittain. Ja hyvä niin, että sain muutakin ajateltavaa kuin kuolema ja synkkyys. Terapiassa käsittelin paljon suhdettani äitiini, turvattomuuttani ja itsetunto-ongelmaani edelleen. Tuntui, että työstämisen aiheet eivät lopu. Kesä 2013 teki kuitenkin ihmeitä ja koin oloni paremmaksi kuin aikoihin. Ahdistusta oli, mutta kestin sen, hyväksyin sen. Pystyi välillä jopa nauttimaan elämästä ja näkemään sen kauneuden.

Helmikuussa 2014 terapiani päättyi, koska se oli jo kestänyt usean vuoden ajan (melkeinpä seitsemän…) ja terapeuttini näkemys oli, että pärjään jo itsekseni terapiasta oppimieni selviytymiskeinojen avulla. Itse koin terapian loppuvan kesken tällä kertaa, koin etten ollut valmis lopettamaan terapiaa. Pelotti ja olin vihainen. Hyväksyin asian kuitenkin, koska ymmärsin itsekin etten voi jatkaa terapiaa loputtomiin. Pakkohan jossain vaihdeessa on oppia pärjäämään omillaan. Alle viikko terapian päättymisen jälkeen sain paniikkikohtauksen. Erilaisen kuin aiemmin; hyperventiloin ja koin etten saa happea vaikka hengitän. Tuon paniikkikohtauksen jälkeen olen ollut levoton ja ahdistunut. Pelkään olla yksin, koska pelkään kohtauksen uusivan. Pelkään tunnetta, etten saa happea tai hengitän liian nopeasti. Liikkumisestakin on tullut hankalaa, koska pelkään hengästymistä. Elämä tuntuu raskaalta ja vaikelta. Olen ollut lomalla töistä viimeiset kaksi viikkoa ja huomenna pitäisi palata taas töihin. Pelottaa, että saan töissä hyperventilaatio-kohtauksen, että tulee paniikki. Olin yhteydessä mielenterveystoimistoon ja onnistuin pääsemään tietoisuus-taito-ryhmään, josta voisi olla apua minulle. Se alkaisi loppukeväästä. Terapeuttini kanssa sovimme viimeksi nähdessämme, etten ota häneen yhteyttä vaan pyrin pärjäämään omillani. Sovimme tapaavamme loppukeväästä, jotta voisin kertoa miten olen pärjäillyt ilman terapiaa.

Tätä elämäni siis on: arkea, jota hankaloittaa välillä melkoisestikin ahdistuneisuushäiriöni. Kerron sinulle jatkossakin, millaista on elää ahdistuksen kanssa päivästä toiseen rinta rinnan ja keinoista, joita käytän selviytyäkseni eteenpäin.

Pitkästipä kirjoitin näin ensi istumalta, mutta nytpä tiedät hieman minusta ja mieleni oikuista.